Nollakoneita vai ei?

Eipä vain suotta ole tämä vuosi tuntunut erityisen menestyksekkäältä, kun äkkiseltään laskeskellen tämä vuosi on ollut kisavuosistamme nollapitoisin pitkään aikaan. Starttimäärät eivät vuotta kohti paljoa päätä huimaa, joten joku voisi jopa sanoa, että eihän tuossa pysy kisarutiini yllä. Ainakaan kahden koiran kanssa. Omistajan pihyyden vuoksi aivan joka viikonloppu ei viitsisi eurojaan radoille heitellä, ja kahden koiran kanssa lysti on tietenkin tuplasti kalliimpaa. 

Agilityuramme alussa Kajaanissa Rumarakin hallin pihassa seisoskellessamme olin ehkä maailman onnellisin ihminen - olin itsenäistymiseni alkutaipaleella, muuttanut kotoa pois tuntemattomaan kaupunkiin, vierelläni kaksi omaa kasvattia maailmaa kanssani valloittamassa. Ja me saimme viimein aloittaa yhteisen ihan oikean koiraharrastuksen! Tätä ennen olin rakennellut, kuten jokaisen nuoren koiraharrastajan kuuluukin, takapihan täyteen agilityesteen näköisiä tekeleitä, joita sitten pienen peräkylän harrastusmahdollisuuksiksi kai kutsuttiin. Eipä ollut ennen kotoa poismuuttoa mahdollisuuksia harrastaa, kun lähimpään koirahalliin olisi ollut joku 50km matkaa. Enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, miten ihmeessä kustansin opiskelijana kahden koiran agilitytunnit yksityisessä koirakoulussa. Koira-asioihin vaan aina löytyy rahaa?

Sieltäpä se ura polkaistiin käyntiin. Kouluttaja sanoi heti, että joudun tekemään Cicaron kanssa paljon enemmän töitä agilityuramme aikana, kuin Caran kanssa. Cicaro oli kiihkeämpi ja vaikeampi motivoida, nuorena jopa vähän itsenäinen tapaus. Varttuessaan sen kanssa on painittu motivaatio- ja vireasioiden kanssa, ja sen kanssa jokainen onnistuminen onkin aina tuntunut aivan erityisen hyvältä siinä, missä Melin kanssa onnistumiset tuntuivat yleensä lähinnä oletetulta ansiolta. Melinkin kanssa oli joskus focus- ja itsehillintäongelmaa, ja jossain vaiheessa se alkoi tehdä vähän turhan itsenäisiä valintoja esteiden suhteen. Haasteensa kummallakin, ja nämä myös näkyvät tulostilastoissa vuosien varrella.

Minulla oli alkuun sellainen käsitys, että kisaradat kutsuvat vasta, kun koirat ovat viimeistä silausta myöten valmiita. Nyt, koirieni ollessa veteraaneja ja iältään siinä kynnyksellä että useampi agilitykoira alkaisi jo lajista eläköityä, tajuan että eipä näistä koskaan valmiita tullutkaan. Kylläpä edelleen mietitään, mitä siellä puomin alastulokontaktilla pitikään tehdä. Monia koulutusvirheitä on tullut tehtyä, ja ensimmäinen koira on aina se harjoituskappale uuden lajin parissa. Seuraavan kanssa sitten... kuuluu sanonta.

Vaikka puomin kriteeri on vaihtunut niin monta kertaa, että fiksumpikin koira olisi vähintään pahasti kujalla että mitähän se ohjaaja nyt lopulta haluaa siinä puomin alastulolla tapahtuvan, niin kyllä nämä veteraanit aina joskus sinne kontaktialueelle osuvat. Ei menny ku 10 vuotta, että osumaprosentti on ehkä 60%! Kisarutiinit ja sellainen luja tunneside ja luottamus on sellaisia asioita, joita ei ehkä saa rakennettua kuin näillä vuosilla. En tiedä tämän helpompia kilpakavereita, jotka torkkuu ratojen välit ja joihin voin luottaa radalla täysin - en ehkä siellä puomin alastulolla aina, mutta noin muuten.

Kun agilityuralle laitetaan kaksi nuorta koiraa ja yksi kokematon ohjaaja opiskelemaan agilityä ja kahden erilaisen koiran kouluttamista samanaikaisesti, niin tältäpä se kisaura näyttää:

Caramel 
2015: 8 starttia joista 4 nollatulosta = 50% nollatuloksia
2016: 8 starttia joista 0 nollatulosta = 0% nollatuloksia
2017: 14 starttia joista 4 nollatulosta = 28,57% nollatuloksia
2018: 14 starttia joista 1 nollatulos = 7,14% nollatuloksia
2019: 7 starttia joista 0 nollatulosta = 0% nollatuloksia
2020: 5 starttia joista 1 nollatulosta = 20% nollatuloksia
2021: 13 starttia joista 4 nollatulosta = 30,77% nollatuloksia
yht. 69 starttia joista 14 nollaa eli 20,29% nollatuloksia

Cicaro
2015: 8 starttia joista 0 nollatulosta = 0% nollatuloksia
2016: 13 starttia joista 2 nollatulosta =15,38% nollatuloksia
2017: 24 starttia joista 4 nollatulosta = 16,67% nollatuloksia
2018: 14 starttia joista 2 nollatulosta = 14,29% nollatuloksia
2019: 8 starttia joista 1 nollatulosta = 12,50% nollatuloksia
2020: 5 starttia joista 0 nollatulosta = 0% nollatuloksia
2021: 15 starttia joista 6 nollatulosta = 40% nollatuloksia
yht. 87 starttia joista 15 nollaa eli 17,24% nollatuloksia

Sinne mahtuu sekaan niitä epäaktiivisia vuosia ja sitten niitä vähän aktiivisempia vuosia. Cicarolla vuosi 2017 metsästettiin vimmatun voimalla luokanvaihtoon oikeuttavia tuloksia, joten sille kertyi ko. vuotena meille aika huikea määrä startteja. Jonakin vuonna riivasi jatkuvat keppivirheet ja jonakin vuonna liiallinen ohjaajafocus. 

Tänä vuonna kepit eivät enää ole teettäneet virheitä, ja olen uskaltanut edetä radalla niin, että koirat eivät enää ole kieltäneet ja kyselleet kuten aikaisemmin. Kumpikin koira on tehnyt tänä vuonna ennätyksellisen hyvän tulosrivin meille. Ei me mitään nollakoneita olla eikä sellasiksi tulla, koska historiassa on niin paljon koulutusvirheitä, joita en enää jatkossa toisen koiran kanssa tekisi. Puomivitosia sekaan mahtuu edelleen ja joitakin hyppykieltoja, mutta mitään systemaattista ongelmaa ei enää ole. Keppivitosia kerättiin tähänastisen uramme aikana varmaan enemmän kuin nollatuloksia yhteensä, ja jossain vaiheessa koko hommasta alkoi mennä maku, kun jokainen hienokin rata kosahti 100% varmuudella sinne keppeihin. Onni, että ne saatiin vielä uran loppuvaiheille näin toimiviksi, niin on sitten joskus tulevaisuudessa toisen koiran kanssa varmempi fiilis lähteä tavoittelemaan parempaa esteosaamista kepeillä. 

Tyttöjen kisaura jatkuu vielä keväällä, jos terveyttä suodaan. Ei me talvella oikein tykätä kisata. Kuten sanottua, kukaan ei voi etukäteen sanoa, missä se koirien raja lajista eläköitymisen suhteen lopulta on.

Seuranmestarit 2021

Haaveiltiin ja toteutettiin - napsahti seuranmestaruus molemmille koirille. Cicarosta tuli medien ja Carasta maksien mestari. Rata oli teknisesti haastava ja ansoitettu, joten näin heti, että profiili sopii meille tekniikkahörhöille paremmin kuin nopeille ja irtoaville koirille. 

Lämmittelynä mentiin kisan ulkopuolisina koirakoina möllirata, josta molemmille koirille tuloksena päivän nopeimmat nollaradat, Melille hurjalla nopeudella 5,8m/s!! Seuranmestaruusradalla Cicalle 5rv ja Melille 10rv, joilla lukuisten hylkyjen seasta ponnistettiin mestareiksi. Mel kyseli hieman putkiin menemistä ja pudotti pitkästä aikaa pari rimaa. Cicarolle taisi tulla puomivitonen.

Hyvä tytöt. Sennumestarit.

Hammaspulmia

Cicaro on nyt yhtä hammasta kevyempi. 5/2020 huomasin mökillä, että sen yläetuhammas (201) oli katkennut lähes puolivälistä. Mielestäni tässä näkyi ainakin hammasluu. Käytin sitä samaisella mökkireissulla arviossa kunnallisella eläinlääkärillä, joka ohjasi toistaiseksi seurailemaan, alkaako hammas oireilemaan. 4/2021 havahduin siihen, että hammas heiluu ja on eri värinen. Cicaro oli lisäksi jotenkin vaisun oloinen, ja sen syömistahti oli hidastunut. Yleensä se syö ruokansa ennen Meliä ja ennättää Melin kupille, jos laiska äiskä ei ole vahtimassa. Nyt se olikin yhtäkkiä Mel, joka ennätti Cican kupille. Erittäin poikkeavaa. Hampuusi kertoi.

Käytin Cicaroa heti seuraavana arkipäivänä hampaanpoistoarviossa, ja siellä oltiin samaa mieltä kanssani, että hammas saisi lähteä. Poistoaika varailtiin parin päivän päähän. Toimenpide meni hyvin, ja koira heräili hitaasti tolpilleen. Samassa yhteydessä poistettiin hammaskivet, joita Cicarolla oli tosi vähäisesti. Olikin eka kerta, kun siltä poistettiin hammaskiviä eläinlääkärissä. Cicaro sai pitkävaikutteista kipulääkettä ja ostin samalla eläinlääkärin suosituksesta kummallekin koiralle Bravectot kesäksi kokeiluun. Kotona Mel piti hyvää huolta siskostaan ja käpertyi Cicaron viereen tosi huolestuneen näköisenä. Se vinkui ja painoi päänsä Cicaron päälle ja lämmitti siskoaan hievahtamatta.

Harmillisesti heti siinä Cicaron vielä heräillessä huomasin kuitenkin poistokohdassa hampaansirun. Tuumasin että seurailen, putoaako siru itsestään pois. Meni melkein kolme viikkoa ja edelleen tuo siru tökötti paikoillaan. Voi rähmä. Cicaro varoi mielestäni etuhammasotetta. Selvä homma ja takaisin samaan paikkaan uuteen arvioon. Samaisella arviointikäynnillä Cicaro saikin heti jäädä uusintatoimenpiteeseen. Se sai kevyen rauhoituksen ja ell sai sirun poistettua. Tässä yhteydessä kuitenkin huomattiin, että poistokuoppaan on jäänyt lisää hammasta. Tämäpä tarkoitti sitä, että Cicaro pääsi taas tippaan ja unille.

Oli ikävää rauhoittaa varttuneessa iässä oleva koira uudelleen ns. turhan takia, kun aiempi poisto ei mennyt aivan oppikirjojen mukaan. Olen tosi tarkka hammasasioissa ja vilkuilenkin harva se päivä koirieni suihin, koska koiran suun pitäminen terveenä on mulle itsestäänselvä asia. Uusintatoimenpide oli meille tietenkin maksuton. Cicaro toipui jälleen parissa päivässä nukutuksesta, ja poistokuoppa parantui nopeasti. Ihmettelen kuitenkin edelleen, miten siruja ei huomattu heti ensimmäisessä toimenpiteessä, koska minä kuitenkin huomasin sirun heti kotona koiran suuhun kurkatessani. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja nyt kelpaa taas vanhentua.

Hammas heti toimenpiteen jälkeen VS hammas 3 viikkoa toimenpiteestä.
Siru nähtävillä molemmissa kuvissa kun tarkkaan katsoo.

Valmennusmuistiinpanot

21.5. kävimmä pitkästä aikaa valmentautumassa. Harvemmin tulee enää nykyään treenattua kenenkään silmän alla, koska olen tällä hetkellä seuramme kokenein kouluttaja. Kumpikin koira sai harjoitusta, kun jaoin paikan kahtia. Valmentajana Anna Asunta.

Cicarolla kehityksen kohteena on viime aikoina ollut palkalle karkailu. Ohjaajasta irti oleva palkka on ehdoton näin ohjaajafokusoituneelle koiralle, joten tätä namirasia/namipallo metodia on nyt tehty jo pidempään, ja yleensä se toimii. Tässä palkalle karkailussa on toki peiliinkatsomisen paikka, sillä koira on aika monta kertaa päässyt karkaamaan vanhalle, huonolle, tarrarammalle namipallolle, jonka se saa auki sekunneissa. Nyt vaihdoin uuden namipallon, jota koira ei aivan heti saa auki, joten ennätän vielä pelastamaan tilanteen. Täti Hampuusi on niin rontti, että se ei välitä vaikka sille huutaisi mitä, kun se päättää hakea itselleen karkkia. Lukeutuu sarjaan "mitä teen toisin seuraavan koiran kanssa", elikkä luopumisen opettamistahan tää tilanne vaan vaatis. 

Puomi toimi hienosti matalammassa vireessä, eli koira malttoi tulla puomin alas saakka ja teki 2o2o:n. Kun vire nousi, se haukkui ja hyppäsi pois tekemättä 2o2o:ta. Tähän liittyy aina se, että koira nostaa katseensa ohjaajaan, jolloin suoritus herpaantuu. Täytyy kasvattaa motivaatiota tehdä 2o2o kunnolla, ja tarjoilen siitä jatkossa superpalkan (kisumisua, lihapullaa, nakkia, jokumuumikä?) Tässä piilee tietty se riski, että vire nousee superkorkeaksi, kuten kisumisun suhteen joskus pääsi käymään. No, testataan. Ongelmana tässä puomin alastulon riehumisessa on sekin, että kisoissa olen tavoitellut mahdollisimman hyvää tulosta, joten en IKINÄ ole uusinut puomia koiran sikailtua sen. Tai ei edes se puomin uusiminen, koska ei se mielestäni koiralle mitään opeta kisatilanteessa, vaan se, että koira on saanut palkkiona jatkaa rataa sikailun jälkeen. Ei vaan ole itsekuria kävellä pois maksetulta radalta. Ja oppisiko 10v koira siitä muka mitään. En tiedä. Onko sun koiras oppinut? Voi kun puomi olisikin aina radan loppupäässä!

Kepeille umpikulmaan jyrkkä takaaleikkaus onnistui muutaman yrityksen jälkeen, joten tätäkin taitoa voisimme harjoitella - olisi käytännöllinen, kun kisoissa aika usein näkyy Z-linjassa olevat kepit, jotka pakottavat ohjaajan tekemään puolenvaihdon ennen tai jälkeen keppien. Tiedä, vaikka tämäkin joskus olisi niin varma taito, että ihan kisoissa uskaltaisi kokeilla! Irtoamisen suhteen meni sitä paremmin, mitä vähemmän varmistelin. Mulla on paha tapa korjailla koiran irtoamista juoksemalla itse nopeammin, pidemmälle, lähemmäs... ja varsinkin kisoissa teen tätä alituiseen. Koirat komentavat minua siksi usein juuri kisatilanteessa, koska varmistelen siellä kahta kauheammin ja hämmennän täten koiriani! Kun uskalsin jättää koiran tekemään tehtävää itsenäisesti ja lähdin etenemään aikaisemmin mukavuusalueeni ulkopuolelle, koirat kyselivät paljon vähemmän. Tämä lisäisi jatkossa koirien nopeutta ja vähentäisi kieltovirheitä.

Caran kanssa harjoiteltiin hieman eri kohtaa radalta. Yritin lähettää sen kepeille avokulmassa, mutta se aloitti toistuvasti väärästä välistä. Tämän vuoksi ohjaan yleensä avokulmakepeillä koiran pienen mutkan kautta keppien aloitukseen, enkä vaadi esteosaamista avokulmalle. Kohta korjattiin nopeasti tekemällä vastakkaisilla raajoilla koiralle "apukuja", mutta jatkossa vahvistamme avokulmaa niin, että koiran esteosaaminen vahvistuu. Puomin se malttoi tehdä kohtalaisessa vireessä hienosti. Poiketen Cicarosta Mel on kohteliaampi, kun puhutaan palkalle menemisestä. Sille sai näyttää palkan melko läheltä, sillä se ei lähtenyt heti jes-sanan kuultuaan palkkapallolle. Se irtosi kauniisti, ja valitsi hienosti putken kontakti-putki erottelussa kuten siltä pyysin. Melin kanssa yhtä lailla keskityin siihen, että en varmistele, vaan etenen rohkeasti esteeltä toiselle. Saatiin myös vinkiksi, että jos pitkä tehtävä epäonnistuu, tehdään heti yksi este ja palkitaan koira siitä, niin koira ei jää täysin palkatta.

Seuraavana päivänä valmennuksesta kävin läheisellä kentällä kouluttamassa koirille vapautuskäskyä, koska molemmat sitä selkeesti tarvitsivat - kumpikin eri syistä. Laitoin kaksi kosketustargetia maahan ja pyysin koiria koskettamaan niitä vuorotellen ja vapautin sitten niitä palkkapallolle jes-sanalla. Tein samaa harjoitusta myös yhdellä targetilla koiraa hetsaten. Heti, kun koira kosketti targetia, vapautin sen palkkapallolle. Tähän saatiin mukavan nopeita suorituksia. Vielä viimeisenä harjoituksena pyysin koiran sivulle ja heitin palkkapallon poispäin. Kävelin jokusen metrin ja pyysin koiraa luokse. Kumpikin yritti sinnikkäästi juosta suoraan palkalle, vaikka ne eivät kuulleet vapautussanaa. Kun koira tuli luokse, vapautin sen välittömästi jes-vapautuksella palkkapallolle. Erittäin hyvä harjoitus, jossa koirat joutuivat oikeasti kuuntelemaan sanallisia vihjeitä. Kun nyt ajattelen asiaa, niin kumpikaan ei hirveästi kuuntele sanallisia komentoja, koska ohjaan niitä pääasiassa aivan toisin keinoin. Tulevaisuuden agility Suomessa alkaa kuitenkin selkeästi vaatia samaa mitä muualla on jo tehty - sanallisten komentojen osaamista. Trendiä seuraten...

Perimä yllättää

Caramelia pyydettiin viime vuoden lopulla mukaan Hannes Lohen tutkimukseen, jossa selvitetään sekarotuisten geneettistä - ja ympäristötaustaa. Kyseessä on eräänlainen käyttäytymistutkimus. Testin kerrottiin antavan tietoja koiran rotutaustasta, mikä kiinnosti, koska Sanin isän rodut ovat tämän 13 vuoden ajan olleet hieman epävarmalla pohjalla - minkä kasvatinomistajat tiesivät. Tutkimus toteutettiin WisdomPanelin kautta. Kasvattaja antoi Sania aikoinaan hakiessamme tiedoksi, että isässä olisi labradorinnoutajaa ja lapinporokoiraa. Emme koskaan kyseenalaistaneet asiaa, kun näimme Sanin isästä vain yhden ainokaisen valokuvan, ja tuon kuvan perusteella nuo rodut olisivat voineet pitääkin kutinsa. Olin kuitenkin aina hieman epäileväinen, koska kasvattaja ei suoraan rotuja ilmaissut, vaan kertoi ne vasta kysyttäessä, ja silloinkin vähän pohdiskellen. Nykyaikana on mahdollista saada asia selville geenitestillä, joten mikäpä jottei?

Kuten pohjustuksesta saatoitkin jo arvata - tadaa!

Sanin isässä ei ollut lapinporokoiraa tai labradorinnoutajaa.

Bordercollieta ja shetlanninlammaskoiraa tutkimuksesta paljastui - tietenkin, onhan Sanin emän puolen bordercollietausta päivänselvä, samoin kuin Sanin pentujen shelttitausta. Testin mukaan Sanin isässä ei ollut mitään viitettä labukasta tai porokoirasta, vaan norjanhirvikoirasta, jota Sanin isässä olikin ollut iso osuus. Me on perhepiirissä leikillisesti nimitelty, että Cicarossa olisi metsäviettistä rotua, koska se on niin altis karkailemaan riistavietin viemänä. Kukaan muu koirista ei tällaista käytöstä ole näyttänyt, mitä nyt Mel ilmentää bordercolliemaista vaanimista ja tuijottelua mm. oraville. B-pentueen isä taas on puhdas porokoira, joten B-pentue tietenkin sisältää porokoiraa. Mutta ei sekään labukkaa.

Jos Sanilla on vielä sisaruksia hengissä, ja joku omistajista sattuu tämän lukemaan, niin jättäkäähän jotakin viestiä itsestänne kommenttikenttään. Tämä tieto koskee lisäksi Sanin ja Caran jälkeläisiä, joista A-pentueen omistajia en enää kaikkia pian 10 vuoden jälkeen ikävä kyllä tavoita, mutta B-pentueen osalliset ovat kumpikin tästä tietoiset. Eikä tämä tieto oikeastaan enää B-pentueen polvessa merkitse, onhan tuo kysymysmerkki-isä jo useamman koiran päässä niistä - mutta avoimena ihmisenä tietenkin välitän kaikki saamani tiedonrippeet koiristani eteenpäin.

Tämä oli aika silmiäavaava keissi, ja näytti jälleen sen, miten tärkeää on, että kasvattajat kertovat asiat suoraan - vaikutus voi yltää kymmenenkin vuoden päähän. Ei sillä sen väliä tietenkään ole, eikä mikään muutu, tämä projektihan on kuolevaksi sukuhaaraksi todettu noin muutenkin, koska tämä ei tästä enää jatku jalostuskoiran puutteessa. Minähän muutenkin mainostan, etten ole niin rodun perässä juoksemassa, vaan katselen koiria yksilöinä. En tiedä, tuleeko seuraava koira olemaan sekarotuinen vai rotukoira. Se riippuu siitä, mitä tulee vastaan, ja mielinkö tulevaisuudessa keräillä koiralle esimerkiksi agilitytitteleitä. Meininki ja ajatusmaailma on muovautunut jonkun verran 10 vuodessa.

Ennen tätä tilaisuutta Hannes Lohen tutkimusryhmältä ennätin tilaamaan Embarkin rotutestin, mutta palautuslähetys hukkui postissa (kuka yllättyi?) Siispä odottelemme Embarkin porukan kanssa, kuuluuko palautusta heille takaisin 6kk aikarajoissa, vai lähettävätkö he uuden testipaketin. Olisi mielenkiintoista päästä vertaamaan kahden eri rotutestin tuloksia toisiinsa.

Sijoituskoira Paimenlaumalta?

Kiinnostaisiko sinua ottaa sijoituskoira kauttani? Meillä ei ole pentuetta tällä hetkellä, vaan sijoituskoira tulisi toisen kasvattajan pentueesta. Spekseinä keskikokoinen (45-55cm) paimenkoiramix narttu kattavasti terveiksi tutkituista, hyväluonteisista vanhemmista, rotuina bordercollie ja lapinporokoira.

Sijoituskodilta odotan erityisesti hyvää yhteistyötä ja samanhenkisyyttä koirankasvatuksen suhteen. Katson eduksi harrastus- ja pitkällisen koiranpitotaustan sekä sijainnin Itä-Suomessa. Ajankohdasta sen verran, että pentue syntyy tänä keväänä. Ota yhteyttä leenamayah@gmail.com

Iäkäs agilitykoira

Kuva Sporttirakki

Milloin on oikea aika päättää agilityura? 

Agilitykoirat rakastavat sitä, mitä tekevät, joten ne itse nauttisivat radan tuomista haasteista varmasti vielä kuolinpäivänäänkin, jos vain saisivat valita. Mutta kun eivät saa. Koirakossa vain ohjaajalla on mahdollisuus valita, ja siksi tulisi valita viisaasti.

Googlaamalla löytyy varsin nopsakasti tekstiä siitä, milloin koiran kanssa olisi sopiva ajankohta aloittaa agility, mutta aika pitkään saa googlea kuluttaa löytääkseen kirjoituksia aiheen toisesta päädystä - milloin koiran olisi sopiva aika lopettaa agility. 

Menin ja avasin keskustelua Facebookin agilityryhmässä ja sain kattavasti vastauksia lajin harrastajilta. Mm. seuraavien asioiden ajateltiin vaikuttavan:

• Terveyshistoria koko koiran eliniän ajalta, ja miten koira palautuu rasituksesta
  
• Suoritustekniikka (säästeleekö koira itseään vai räiskiikö se mennä täysillä, onko se varovainen vai holtiton menijä jne)
  
• Minkä ikäisenä koira on aloittanut agilityn (esim. joku aloittaa 6kk ikäisen kanssa, joku 10v kanssa - starttimäärät elämän aikana)
• Yksilön ikääntyminen (mielenvirkeys, näkö, kuulo, elastisuus)
  
• Koko (myös suhteessa esteisiin, vrt. pikkumaksi 43cm tai 60cm)
  
• Rakenne ja rotu (raskas vai siro; kulmaukset)
  
• Agilitykoirat eläkelöityivät lajista ikähaitarilla 9-15v
  
• Ovatko tavoitteet agilityn suhteen saavutettu

Käytännössä kenenkään mielestä ikä ei merkannut suoranaisesti yhtään mitään. Harrastajat olivat selvästi joutuneet pohtimaan aihetta, sillä eipä agilityharrastus parhaan ystävän kanssa taida kenenkään kohdalla huomaamatta loppua. Se voi olla tunteikas hetki, tulipa päätös äkkiä tai hiljalleen. Agility on tietenkin vain pieni osa koiran kanssa elämisestä, mutta kaikki, jotka ovat harrastaneet jotakin koiransa kanssa tietävät, että noista harrastuksen mukanaan tuomista hetkistä tulee erittäin merkityksellisiä ja tunnepitoisia. Mikä on teidän viimeinen ratanne? Tiesitkö sen etukäteen, ja vaikuttiko tämä jotenkin suoritukseenne? Oliko viimeinen koitos ehkä suurempi etappi kuten arvokisa?

Melko moni jätti treenaamisen iäkkään agilitykoiran kanssa ja jatkoi pelkkää kisaamista. Osa taas jätti kisaamisen, mutta teki koiran kanssa edelleen senioriagilityä koiran mielenvirkeyden vuoksi, rennolla otteella. Suurin osa kuitenkin vähensi jompaa kumpaa ennen varsinaista lopettamispäätöstä. Treeneissä toistomäärää vähenneltiin ja mietittiin entistä tarkemmin, mitä ja miksi treenataan.

Joku luotti lopetuspäätöksessään eläinlääkärin arvioon yhdessä oman arvionsa kanssa. Siinä missä toinen halusi jättää koiran eläkkeelle ennen vamman sattumista, toinen harrasti niin pitkään kuin koira kesti. Ajatuksena se, että koira pysyy virkeänä myös mieleltään, kun saa jatkaa mahdollisimman pitkään sille mieluisaa harrastusta. Hyvänä huomiona joku totesi, että suurin vammautumisriski ei välttämättä ole iäkkäällä koiralla, vaan nuorella koiralla, jolla ei vielä ole samanlaista kokemusta tuomassa turvaa radoilla. Iäkkään koiran kroppa on kuitenkin iäkkään koiran kroppa - lihasvoima katoaa, nivelet jäykistyvät ja kudokset heikkenevät. Tärkeää on, että ohjaaja tuntee koiransa ja osaa lukea pieniäkin merkkejä, jotka saattaisivat kieliä esimerkiksi kivusta tai vammasta.

Hakusanat: vanha agilitykoira, iäkäs agilitykoira, milloin koira on liian vanha agilityyn, milloin lopettaa agility