Viimeinen vieroitus ennen luovutusta. Isot koirat lähtivät ensimmäiselle usean yön kestävälle vaellukselle Pyhä-Luoston kansallispuistoon, ja puppiduut lähtivät täksi aikaa hoitoon kotikotiin. Ne olivat olleet kiltisti hoidossa ja Sani ja Aurora-täti pitivät ne hyvässä kurissa. Lähdimme aikaisin maanantaina 22.8. ja palasimme torstaina 25.8. iltapäivällä.
Säät sattuivat olemaan alkuviikosta sateiset, mikä hankaloitti taivaltamista kun varusteita piti kuivata aina kun osuimme autiotuvalle. Reitti oli hyvin opastettu, joten se sopi jyrkistä nousuistakin huolimatta aloitteleville vaeltajille. Varusteita jouduin hankkimaan jonkun verran, mutta suurin osa oli tallella vielä lapsuuden ja nuoruuden partioajoilta. Hassua, miten ensimmäiset 5km tuntuvat aina niin raskaalta että kunto tuntuu loppuvan kesken. Siitä kun sitten vähän aikaa taivaltaa vielä niin rinkan painoon tottuu ja matka taittuukin jo ihan tavallisesti. Ihmisiä tuli vastaan (kyllä, laskimme kaikki buhahaa) vain 17kpl ja koiria 2kpl, koska vaellusaika oli jonkun matkailijan mukaan aika hiljainen vielä ennen kunnon ruska-aikaa. Arvostan sitä kuinka retkeilijät moikkaavat metsässä aina toisiaan, ja sitä kuinka pohjoisessa ei todellakaan roskata luontoa!
Isokuru oli henkeäsalpaavan kaunis, ja se osuikin heti reittimme alkuun. Isokurulta riensimme pienempien nähtävyyksien saattelemana ensimmäiseen päivätupaan Karhunjuomalammelle kuivattelemaan varusteita. Sieltä matkamme jatkui komeissa maisemissa ensimmäiseen yöpaikkaamme Huttuloman autiotuvalle. Pitkästä aikaa yön viettäminen keskellä pimeää korpea oli aika pelottava kokemus näin vilkkaalla mielikuvituksella ja kauhuleffataustalla. Heräsinkin moneen otteeseen valveuneen jossa tuvan ovi aukaistaan sepposen selälleen.
Cicaro aloitti (vain) kertaalleen haukkumaan jollekin äänelle. Se on niin reaktiivinen ja reviiritietoinen ja vielä haukkuherkkäkin, että ihme sinänsä ettei se (ehkä väsymyksenkään vuoksi) jaksanut vahtia niin paljoa. Kertaalleen vaelluskaverini herätti minut niin että säikähdin puolikuolleeksi. Hän oli ollut näkevinään valoa ulkoa ja kysyikin hyytävästi "oliko tuo sinun valo". Ai säikähinkö... Kurkkukipukin alkoi ma-ti välisenä yönä, johtuen märissä kengissä vaeltamisesta. Kunnon flunssahan se sieltä sitten hiipi reissukaveriksi, joten tämän jälkeen matkanteko hidastui myokardiitin pelossa, nenätuppoja jatkuvasti vaihdellen. Kapustalla pysähdyimme toisena päivänä kuivailemaan varusteita kolmeksi tunniksi, ja nappailimme fotoja kivassa valossa.
Seuraavan yömme yövyimme Pyhälammen autiotuvassa, jossa ei enää pelottanutkaan. Siellä saimme ensimmäistä kertaa seuraakin yöksi toisista vaeltajista. Koirat yöpyivät jokaisella tuvalla kiepillä vierelläni nukkuen. Ne käyttivät jokaisen tauon hyväkseen ja nukkuivat sikeästi aina kun pysähdyimme. Ne jaksoivat vaeltaa hienosti valjaissaan, ja laitoin ne välillä rinkan alaremmiin kiinni niin sain käteni vapaiksi. Välillä väsyneenä ne alkoivat kyttäillä puskia ja puita saaliin toivossa. Ne saivatkin reissun aikana bongailla ihkaoikean metsäjäniksen, vikkelästi liikkuvan kärpän, riekkoparven ja pari poroa. Kyllä riitti ääntä aina kun jotakin niiden mielestä saaliiksi kelpaavaa löytyi.
Käväisimme kolmanteen yöpaikkaamme vaeltaessamme ametistikaivoksella, jossa kaivoimme matkamuistoksi omat ametistipalaset. Kolmas yö meni jo melko kylmissä tunnelmissa laavulla, jonne mennessämme bongasimme poroja. Koirat olivat saaneet niistä vainun jo kilometriä ennen, ja hännät korkealla huiskien ja kuonot maata pitkin viipottaen taivalsimme eteenpäin, tietäen että jokin eläin on aivan lähettyvillämme. Cicaro oli karannut valjaista yöllä vaikka sidoin valjaat tosi napakasti koirien päälle. Onneksi koira ei ollut irti pitkään, sillä kaverini ilmeisesti heräsi siihen kun Cicaro kömpi irti valjaistaan. Taisi olla kylmin yö koirilla ikinä, eivät olleet ennen nukkuneet käytännössä taivasalla noin matalilla lämpötiloilla. Kyllä ne aika likelle yöllä tulivatkin nukkumaan.
Laavun kylmyydestä herättyämme aloimme lyhyen taipaleemme kohti Luostoa. Luostolla hörpimme hotellilla ansaitut ja niiiin hyvältä maistuvat kaakaot kun odottelimme paluukyytiä eli Skibussia takaisin Pyhälle. Hotellin työntekijän kai kävi sääliksi meitä kun odottelimme kaakaokuormaamme ulkopöydillä, joten hän vinkkasi että saamme kyllä tulla sisälle koirien kanssa reunapöytään. Siinäpä sitten hörpimme kaakaot lämpimässä, koirat lähes tajuttomana lämmintä kaakelilattiaa vasten pötköttäen. Skibussilla matkasimme hyvin pomppuisessa kyydissä takaisin Pyhälle koirat edelleen väsyneinä retkottaen, ja pakkasimme itsemme autoon. Reissu oli noin 6 tunnin kotimatkaa vaille paketissa, ja flunssakin oli jo vähän paremmassa jamassa.
Matkaa taitoimme yhteensä 35km. Monta asiaa olisi voinut tehdä toisin, mutta aloittelijan mokia on hyvä korjata seuraavalla vaelluksella. Pitää vain muistaa kurkata reissupäiväkirjaa, jossa lukee isoilla fonteilla mitä pitää tehdä toisin. Kuten, älä kuljeta suotta mukana painavaa akkukahvaa, osta oikeasti vedenpitävät vaelluskengät, äläkä pakkaa koirille mukaan muuta kuin kuivaruokaa. Jotaki meni kuiteski oikein, nimittäin vedenpitävät kuorihousut ja -takki sekä rinkansuojus oli tosi must!! Ilman niitä ei ois kyllä tullu mitään nuista sadepäivistä. Ruokaakin jäi hieman yli kuten pitääkin.
Kertokaahan omia kokemuksianne ja vinkkejänne koiran kanssa vaeltamisesta! Aiheeseen liittyen on olemassa facebook-ryhmä koiran kanssa retkeily/vaeltaminen tmv. Kiitos vielä ihanalle (ja kärsivälliselle) reissuystävälleni, jota ilman tuskin olisimme käyneet tätä vaellusta. Eiköhän ensi kesänä mennä taas uudelleen!
Isokurulla vaellusta aloittelemassa.
Tulukee ny jo!!1
Kiipee, kiipee, kii, kii...
Ollaan kamalan korkealla äiskä.
Alla jonkin sortin suo.
Karhunjuomalammen laavu.
Iltaruokaa.
Kansallispuistossa koiran on oltava kiinni 24/7.
Huttuloman autiotuvalla alkuillasta leiriytymässä
3 tunnin varusteiden kuivatustauko Kapustan päivätuvalla.
Koirat sisäistivät heti taukojen perimmäisen tarkoituksen.
Hieman kuumeinen äiskä ja vahdit... tai ainaki yks vahti joka oikeesti hoitaa virkaansa.
Likat pääsivät Best Friend Gear Matkalla -testieläimiksi. Postista kilahti matkapeti, matkakuppi ja aimoannos Mel Dogson's -nameja. Likat pääsivät joskus aikaisemmin maistelemaan Mel Dogsoneita, joista postaus täällä.
Koska reissussa rähjääntyy, on peti mustan värinsä kanssa armollinen koska lika ei näy siinä. Se on materiaaliltaan päältä hieman liukkaaseen taittuva, joten se ei edes kerää itseensä ihan jokaista kuratassun jälkeä tai autossa puklattua oksennusta - tai jos se kerää, niin se on helppo puhdistaa. Sen voi pesaista käsin tai pikaohjelmalla koneessa, ja se taittuu pieneen tilaan eli se on helppo napata mukaan kisoihin, mökille, treeneihin, mummolaan...
Kuivumisaika on suht nopsakka jos alustan mielii pestä. Pedille mahtuu kepeästi pari pienehköä paimenkoiraa ja varmasti suurempikin koira. Peti on vakiomatkalainen mökkireissuillamme, sillä mökillä ei jostain syystä vieläkään ole koirille omaa petiä, joten ne ovat nukkuneet lähinnä matoilla tai puhtaina (ja punkkipitoisina) ollessaan vieressämme sängyillä ja sohvilla. Nyt niillä on ihan oma paikka jossa uinahtaa.
Suomiroundilla makuualusta pääsi myös testiin vieraillessamme kasvatti-Savun luona. Pentu päätti että alusta on sopiva pisupaikka yöllä, ja aamulla yllätys olikin melkoinen - pisut eivät olleet imeytyneet alustaan vaan olivat siinä pinnalla helposti poistettavissa! Vau! Pennunkestävä alusta siis kyseessä.
Taitettava matkakuppi kävikin jo pidemmällä testireissulla, kun olimme vaeltamassa Pyhä-Luostolla ja myöhemmin Suomiroundilla. Se on kevyt ja pieneen alaan taittuva, eli juuri sopiva matkakupiksi. Se on käteen silikonisen tuntuinen, eikä se jäätyne edes pakkasella. Litramäärästä en osaa sanoa, joten kuvista lienee helpointa verrata kupin kokoa. Aika suurihan tuo on.
Oikein miellyttävä setti siis kokonaisuudessaan. Ja setin lisäks likkoja lämmittää suuren suuri namikuorma joka tuli matkasetin mukana. Nytpähän riittää taas millä palkata! Kiitos!
"Brother where aaare youu? Why don't you answer to meee oh can u hear meee!!"
Niinno mitäs muutakaa jos postaus sisältää jäneksen kuvia ja agilitykuvia? Voi hyvä jestas nää miun postit on enää yhtä kuvaa.
Cismetin kanssa on matkailtu kotikotona ja mökillä sekä keski-Suomessa. Se matkustaa erihyvin, sillä se nukkuu normaalisti koko ajomatkan. Alkuun se joskus vinkuu autossa jos se laitetaan kyytiin virkeänä mutta alkaa unille hyvin pian. Se on ollut satunnaisesti öitä sisäsiististi, ja jos sille iskee hätä yksinollessa tai yöllä, se tekee tarpeensa aina lehdelle. Se osaa vinkua jos se haluaa ulos, mikä helpottaa paljon sisäsiisteysopetuksessa.
Lähdemme Suomireissulle koko koiralauman (Cica, Cara, Cisme) kanssa ja käymme ainaski Lahdessa Auroran omistajalla eli siskollani ja Ylöjärvellä tapaamassa Savua. Jenny onkin suunnitellut meille jo melkoisesti tekemistä ja tapaamisia sun muuta kunhan Ylöjärvelle saakka joskus ennätämme.
Metsässä kirmatessa pienimerle pysyy hienosti isompien vauhdissa, onhan neidillä jo kiitettävästi jalkaa ja koordinaatiokykyäkin vielä tallella. Se tulee hakemaan itsenäisesti kontaktia lenkillä istahtaen eteen tai seuraten sivulla ja se tulee luokse vislauksesta. Se kävi taas mukana treeneissä, jossa se kirmaili reippaasti koiralauman mukana.
Se on ollut uskomattoman reipas pentu, ja ehkä yllättävän kovankin oloinen. Se ei arkaile mitään muuta kuin vieraita koiria. Yritän aina bongailla ympäristöstä mahdollisia pelottavia asioita ja tarkkailen pennun reaktioita niihin. Ohi ajavat bussit, tuulessa tempovat ressut, parkkihallin kaikuminen... ihan sama, voiko sen syödä? Hieno pentu. Kunhan ei vain kasva liian kovapäiseksi.
Me käytiin bussireissu kaupungissa Cismetin kanssa. Bussissa se matkasi "moi kaikki saanko ruokaa" -asenteella. Kaupungilla pulut olisivat saaneet kyytiä ilman hihnaa. Joillekin toisille koirille piti pörhistää rintaa ja haukkua tosi uskottavaa haukkua häntä selän päälle kiepautettuna. Silittelemään tulleet ihmiset saivat varoa tassuja ja hampaita, kun neiti olis vähän halunnu antaa pusuja ja jakaa rakkautta... Hehe. Huikee penska. Ja kuin leikkisä penska.
Voihan agiliitelyt. En muka ollut vielä julkaissut näitä (alhaalla olevia) kuvia. Cicaron kans mennään PM-joukkuekisaan ja yhelle radalle 10.9. ja 11.9. vielä parille radalle. Tiiä vaikka se vika nolla sieltä joskus viittis napsahtaa. Kips sählää ja komentaa ja tuijottaa minua nyt niin paljon että se ylimääräne häsläys pitäs saada pois radalta. En tiiä mistä se ny ottaa kierroksia, mielestäni ohjaan ihan niinku tähänki saakka oon ohjannu. Mutta tarkka koira kun on ni ei tarvi ku nenän olla väärässä asennossa ni tulee komennukset päälle.
Kyllä pitää sanoa että turhauttaa ku muut tekee luokkanousuja ja samaan aikaan mä tiiän että me osattas jo vaikka minkä luokan verran asioita, ja silti ei edetä. Ei oikein osaa edes iloita muiden onnistumisista ku omasta onnistumisesta on jo niin pitkä aika. Miks sen pittää olla niin vähästä kiinni meillä? Mua alkaa turhauttaa kisata niin helppoja ratoja ku ykkösten radat on. Ehkä se näkyy sitte miu ohjauksessa ja koira komentaa minua siksi? Ku en tiedä. Ei se määränpää vaan se matka, mutta ku matkakaa ei etene.
Cara mammalomailee agista vielä syyskuun ajan, ellei tee jotain pientä jo ennen sitä. Keppejä ja putkea se on pari kertaa mennyt siinä rataa rakentaessa.
