AGILITYVALIO

 

Kun aloitimme agilityharrastuksen vuonna 2013, me olimme kaikki vasta-alkajia lajin parissa. 

Nyt, lähes tismalleen kymmenen vuotta myöhemmin, pääsimme siihen tavoitteeseen, josta saatoimme vielä joskus vain etäisesti haaveilla - Caramel on AGILITYVALIO!!

Ensimmäinen SERT-A saatiin elokuussa kotikisoista, toinen joulukuussa Varkaudesta ja kolmas napattiin Koiramekassa järjestetyissä agilitykisoissa 5.2.2023 päivän ainoalta agilityradalta. Sertien kasaan keräämiseen meni siis hieman alle puoli vuotta. Kumpikin koira teki kisapäivänä pohjalle hyppäriltä hienot nollatulokset, ja radat tuntuivatkin mukavan helpoilta.

Kuva Petri Viinikainen

Juoksimme 5.2.2023 erittäin sujuvan tuntuisen agilityradan Cicaron kanssa, mutta sen kanssa eräs jo rataantutustumisessa havaitsemani haastava vinohyppy epäonnistui - vaihdoin suunnitelman lennosta Melin radalle, ja tuo haastava vinohyppy onnistui päällejuoksulla! Maalissa olin melko varma nollasta, ja tarkistin heti tollerista tilanteen, kun vielä muutama koirakko oli menossa radalle meidän jälkeemme - Caramel oli tällä hetkellä toisena hyvällä etenemällä! Tottakai menin heti tarkistamaan, että 1.sijalla oleva koira on jo agilityvalio - eli serti siirtyisi juuri päivittyneillä säännöillä Melille, ellei vielä viimeisistä koirakoista joku tekisi Meliä nopeampaa nollaa. 

En ole koskaan seurannut yhtä hermostuneena radalla meneviä koirakoita - nappaako joku meiltä viimeisen puuttuvan sertin meidän nenämme edestä! Hemmetin nopeita koiria, nopeampia kuin Mel. En koskaan toivo virheitä toisille koirakoille, mutta me ihan todella tarvittiin nyt tämä sijoitus. Ja niin sieltä kolisi rimaa ja muurin palikkaa - sert oli meidän!!! 11,5-vuotiaana, erittäin hyvässä kunnossa oleva veteraanikoirani toteutti minun suurimman haaveeni tässä lajissa. Meillä on agilityvalio. Uskomaton tunne, enkä taatusti laskeudu alas pilvilinnoista hetkeen! KIITOS MEL!

Kahviossa fiilisteltiin vielä seurakaverin kanssa kahvitellen päivän tuloksia ja käytiin nappaamassa valokuvaajaa hihasta, että saatiin otettua meistä kisapaikalla valioitumiskuvia. Kotimatkalla haettiin Mustista ja Mirristä jäniksenkorvat ja märkäruokaa palkinnoksi päivän uurastuksesta. Kotona koirat saivat botit niskaan ja saivat levätä loppuillan. 

Kuvat Petri Viinikainen

Näiden kilpureiden kanssa aloitettiin siitä, mitä on omistaa koira. Miten koiraa koulutetaan ja motivoidaan ja miten hallitaan viretilaa. Mitä on harrastaa seurassa ja olla aktiivinen seuratoimija. Miten kilpaillaan, miten hallitaan oma psyyke kisatilanteessa. Kaikki tämä aivan uutta ja ihmeellistä, ja pitkä matka on tultu kymmenessä vuodessa. Uskomaton, opettavainen matka, josta olen loputtoman kiitollinen näille koirille, seurakavereille ja kouluttajille ja muille meitä tukeneille.

Saimme joskus vuosia sitten treeniryhmäpaikkaa hakiessamme kirjoitella hakulomakkeelle, mikä on pitkän tähtäimen tavoitteemme agilityssä. Kirjoitin tuolloin, että varjovalioituminen - ja se kuulosti vielä tuolloin suorastaan pöljältä ja suuruudenhullulta! Että kehtaako tuollaista edes kirjoittaa. Jo se, että kumpikin koirani nousi kolmosluokkaan, tuntui eräänlaiselta päätepisteeltä ensimmäisten agilitykoirieni kanssa, enkä ikinä olisi voinut kuvitellakaan, että saisin ensimmäisistä agilitykoiristani toisen varjovalioitumaan agilityradoilta, varsinkin kun kontaktiesteet eivät vielä tänä päivänäkään ole vahvuuksiamme useiden koulutuksellisten virheiden vuoksi. Eräs valokuvaaja sattui ikuistamaan Melin puomin valioitumisradalta, ja voi sitä riemua kun näin valokuvista, että Mel todella ottaa siistin takajalkaosuman puomin alastulolle! Osuma on kontaktialueen yläreunassa, mutta ei huono näin juoksukontakteja opettamatta ja melko pilatulla ja värikkäällä puomihistorialla!

Kuva Petri Viinikainen

Kuva Petri Viinikainen

Kuten varmaan moni muistaa, taistelimme agilityurallamme vuosikausia keppiongelmien vuoksi, ja näistä muistona on useita keppivitosia, jotka muodostuivat jo eräänlaiseksi sisäpiirivitsiksi! Irtoaminenkaan ei ollut meidän vahvuutemme. Varmistelin paljon kisoissa vielä pari vuotta sitten, enkä uskaltanut antaa mennä. Nyt kisoissa entinen seurakaveri tokaisi, että uudistunut asenteeni "antaa palaa ja loppu sille varmistelulle" on selvästi toiminut. Minä uskallan juosta ja koirat eivät enää kysele ja komentele - teimmepä hiljattain myös ensimmäisen yli 5m/s etenemämme! Kaikkien haasteiden ja opinpaikkojen jälkeen tällainen onnistuminen maistuu entistäkin makeammalta.

Kuva Petri Viinikainen

Kuva Petri Viinikainen

Kuva Petri Viinikainen

Kuva Petri Viinikainen

Kuva Petri Viinikainen

Loppuun vielä muutama somekuva kisoista - seuraa meitä myös IG:ssä (@leenamaya)

SERT-saldo kasvaa

 

Mel räjäytti potin 4.12. Varkauden agilitykisoista - kotiintuomisina 0rv -16,49s sij. 1/13 etenemällä 5,06 m/s > SERT-A (2.)

En meinannut uskoa tuloslistaa katsoessani, että minun nippanappa pikkumaksikokoinen, 11,5-vuotias koirako päihitti kaksi muuta nopeaa nollaa? Tehtiin henkilökohtainen nopeusennätys tällä radalla, ei nimittäin ole meidän etenemät koskaan alkaneet viitosella!

Sitten varmaan sen viimeisen agilitysertin metsästykseen? 

Talvella kisaaminen on tympeää, koska koirat palelevat niin helposti. Tiedostan kuitenkin, että koirieni kisaura alkaa olla lopuillaan. Kello käy. Ehkäpä metsästellään kevääseen saakka sitä viimeistä sertiä. Aika näyttää. Toivotaan leutoa talvea.

Lauma muuttaa maalle

Noin 1,5 vuotta sitten kuultiin, että meille sopiva unelmatorppa olisi mahdollisesti tulossa myyntiin, jos sopiva ostaja löytyy. Ei edes aktiivisesti oltu etsitty uutta kotia, mutta tokihan se päämäärä omakotitalosta järven rannalla oli aina elänyt mielessä. Hissun kissun tässä ajassa on selvitelty erinäisiä asioita ja hioskeltu ajatusta torpan omistajanvaihdoksesta. Kummallakaan osapuolella ei ollut mikään kiire asiassa, joten sain myydä oman kämppäni keskustasta ihan kaikessa rauhassa. Pääsimme avopuolisoni kanssa muuttamaan torppaan 2.10. ja olemme nyt asuneet tässä 1,5 kk, emmekä voisi olla onnellisempia. Haaveeni on jo pitkään ollut, että saisin vielä tarjota ikääntyville koirilleni mahdollisuuden asua maalla.

Elämä maalla on vaan kaikin puolin parempaa. Koirat saavat oleilla ulkona tuntikausia pihatöiden ohessa ja toisinaan ihan yksinkin - gps-pannat kaulassa, jos ympäristö joskus alkaisi kiinnostaa liiaksi. Hihnaa ei ole tarvittu koko aikana, ja koirien kropat varmasti kiittelee kun saa olla irti. Pissatukset hoituu oven avaamalla, eikä täällä oo kukaan kattomassa, minkä näkösenä käytät koirat ulkona. 

Olen aina sanonut, ettei asumismuodolla ole väliä koiran kannalta, kunhan koiralle tarjotaan riittämiin mielekästä virikettä ja se on oikeasti osa elämää - myös kodin ulkopuolella. Minähän ottaisin koiran mukaan aivan kaikkialla, jos se vain olisi mahdollista. Mutta jos nyt ajattelen arkea kerrostalossa ja täällä maalla, niin kerrostalossa koira ei voi olla ulkona ilman ihmistä, kun taas maalla koira voi oleilla ulkona omalla pihalla myös ilman ihmisen jatkuvaa läsnäoloa - tietyin rajauksin tietenkin. Kyllähän tämä lisää koiran kokonaisulkoiluaikaa, kun koira saa ulkona nuuskia, vahtia ja kaivaa - olla koira. Eli nyt voisin kääntää kelkkani ja sanoa ymmärtäväni, miksi joku koira saattaa maalla jopa olla onnellisempi kuin kerrostalossa, jos tarkastellaan vain asumisympäristöä. 

Me asumme lossin takana, kuitenkin vain 30 min päästä Kuopiosta, joten täällä ei ole isoja teitä joita pelätä. Ei ole koiria vihaavia naapureita, ei käärmeitä eikä petoeläimiä. Eikä muuten ole naapureitakaan kuin nippanappa näköetäisyydellä. Nää on sellasia asioita, joita mä pidin tärkeenä kotia etsiessä. Ainoa riski koirille tässä asuessa ovat heikot jäät tiettyinä aikoina vuodessa, jolloin koirat eivät ulkoile valvomatta. Asumme siis järven rannalla, joten kesäaikaan koirat pääsevät kuntoilemaan uimalla. Ranta ja koko tontti on puhdasta luonnonhiekkaa. Ja koska naapureitaan ei voi valita, niin me valittiin maailman parhaat naapurit. Pikkusiskoni asuu kihlattunsa ja Auroran kanssa 4 min kävelymatkan päässä, joten koiranhoitopaikka järjestyy puolin ja toisin erittäin hyvin. Täällä pikkukylällä myös pidetään oikeasti huolta toisista.

Koirilla oli hyvin aikaa sopeutua uuteen kotiluolaan. Ikälikoilla oli viime muutossa 4 vuotta sitten haasteita sopeutua uuteen kotiin, joten halusin nyt antaa kunnolla aikaa tottua ennen pitkiä työpäiviä. Olen koko syksyn opintovapaalla, ja palaan töihin vasta tammikuussa. Nyt 1,5 kuukauden jälkeen koirat ovat pisimmillään olleet kotona yksin 9 tuntia ja tulevat nykyään aina ovelle vastaan normaalilla olemuksellaan - alkuun jo muutaman tunnin yksinolo aiheutti sen, että ne tulivat turhan hypenä ovelle vastaan. Yksinoloa oli alkuun vaihtelevasti lyhyistä naapurissa visitoinneista tunnin kauppareissuihin ja sittemmin muutamaan tuntiin. Halusin toteuttaa yksin jäämisen uudessa torpassa mahdollisimman koiraystävällisesti ja onneksi siihen oli nyt tosi hyvät mahikset. Nyt voin jo huoletta jättää koirat yksin, koska ne ovat jo ottaneet torpan uudeksi kodikseen.

Käväisi jopa mielessä, että tänä syksynä olisi ollut erittäin loistava tilaisuus ottaa pentu, kun olin 5 kk opintovapaalla ja opiskelin kotoa käsin. Mutta niin pitkään, kun nykyiset kaksi harrastavaa koiraani jaksavat näin hyvin, en pentua vielä ota. Vaikka agility jäänee pian pois, koirani tulevat varmasti käymään kaverikoirailemassa ja mätsäreissä loppuelämänsä ajan, jos terveys sallii. Olen selaillut kasvattajia ja minulla on tulevasta rodusta ja sen tilasta sekä kasvattajista aika hyvä käsitys jo olemassa, joten se helpottaa urakkaa, kun pentua aletaan oikeasti etsiä.

Agilitykenttääkin on alettu haalimaan esteitä ostamalla. Ensi keväänä katsotaan tarkemmin kentän paikka. Tästä on hyvä jatkaa elämää. Kotoutumistamme ja elämää rannalla voi seurailla Instagramistani blogia huomattavasti aktiivisemmin. 

Saatiin upea mahis käydä keväällä nukkumassa koeyö torpassa, kun pohdittiin sen ostoa.

Kesäisin naapurissa on heppoja. Onneks tytöille tuttu juttu kun meilläkin oli oma heppa joskus.

Rannalla riittää tilaa revitellä ja kesäisin pääsee pulahtamaan veteen.

Naapurin Aurora kylässä.

 

Syysretkikuvia

Teimme syksyllä kuuden kansallispuiston kierroksen 25.9. - 29.9., kun opintovapaalla oli aikaa: Päijänne, Sipoonkorpi, Nuuksio, Liesjärvi, Torronsuo, Puurijärvi-Isosuo. Reissu huipentui Jennyn tapaamiseen. Kiersimme porukalla Puurijärvi-Isosuon. Tällä kertaa ei ollutkaan mennyt pitkään viime tapaamisesta, koska näimme kesällä viimeks meidän mökillä. Kaikki postauksen kuvat ovat Jennyn käsialaa.

Enemmän kuvia syksyiseltä kansallispuistoretkeltämme löytyy Instagramistamme. Tänne blogiin tulee aika vähän enää jaettua meidän arkea.

Hyvästi, Sani

Sani Betty 6.6.2008 - 27.9.2022

Lepää rauhassa, parhain perhekoira ikinä. Edeltäjiesi kuoltua aivan liian nuorina tapaturmien vuoksi, jännitimme, saammeko pidettyä sinut hengissä edes aikuisikääsi saakka. Ehkäpä sait edeltäjäsi oppaiksesi, koska vältit ne samat vaarat, mihin oppaasi joutuivat. Opit kodin rajat ja olit riittävän fiksu välttääksesi lähikontaktit kyykäärmeiden kanssa. Elit kokonaiset 14 vuotta ja 4 kuukautta, mikä  on komea saavutus ihan mille tahansa koiralle.

Tämä vuosi oli vähän huono vuosi. Näit ja kuulit edelleen hyvin ja sait taatusti kopin sinulle heitetystä namista. Mutta sitten tulivat huonontunut ruokahalu, epäselvästä syystä kohonneet maksa-arvot ja haimalipaasi. Kipulääke auttoi ja Sani piristyi ja jaksoi jopa hieman leikkiä. Sitä ei kuitenkaan voinut syödä kuin kuureittain. Borrelioosi poissuljettiin verikokeella ja maksa-arvoja seurattiin - ne eivät oikeastaan nousseet, mutta eivät laskeneetkan. Kokeiltiin erikoisruokaa maksan toimintaa tukemaan. Sani ei kuitenkaan enää suostunut ajoittain syömään lainkaan, joten se sai maksalaatikkoa, paistettua kanaa ja äiti osti sille varmasti kymmeniä eri ruokia, jos joku vain olisi maistunut. Saattoi mennä pari päivää paastotessa ja sitten Sani taas söi. Toisinaan Sani ei jaksanut liikkua kotipihasta lenkille ja toisinaan se jaksoi käydä pienellä kävelyllä. Kävely alkoi kuitenkin olla horjahtelevaa, ja rappusissa takajalat ikään kuin kolisivat portaisiin ja Sani joutui korjailemaan askeleitaan. Takajalat olivat jotenkin huterat. Askel lyheni ja uusimpana löydöksenä anaalirauhasten alueelle alkoi kasvaa patteja, jotka suurentuivat nopeaan tahtiin. Eihän niille mitään voitu tehdä enää tämän ikäisellä koiralla. Lopulta joku pateista puhkesi ja menimme uuteen arvioon toiselle ellälle. Sama tuomio - liian suuri leikkaus ja liian iäkäs koira. Jäi viimeinen ja ainoa vaihtoehto: päästää mummokoira paremmille vesikirppumaille.

Kiitos sinulle maailman lempein, turvallisin ja hyväsydämisin mummokoira. Kiitos upeasta pentueesta ja kasvatuksen maailman avaamisesta vuonna 2011. Kiitos kun opastit lapsenlapsesi hyville tavoille jatkajaksesi. Kiitos kun olit niin hellä ja huolehtiva emokoira. Kiitos kun olit turvana. Kiitos kun saatoit meidät lapsena kouluun ja otit koulusta tullessa vastaan. Kiitos kun jaksoit opetella niin paljon höpsöjä temppuja. Kiitos kun ujutit minut koiraharrastuksen uuteen maailmaan. Kiitos kun olit seuranani, kun muutin pois kotoa. Kiitos, kun pidit lapsillesi ja lapsenlapsillesi kuria, kuten kunnon mummokoiran kuuluu.

Vielä näemme, kun sen aika joskus tulee.

Seuranmestarit 2022

 

Lähdettiin puolustamaan sekä medien että maksien seuranmestaruutta.
Jälleen likat teki temput ja tuotiin tuplamestaruus kotiin - nyt jo toista vuotta peräkkäin. Melille kolmatta kertaa ja Cicarolle toista kertaa peräkkäin.

Mentiin lämppäratana möllirata, jonka jälkeen seuranmestaruusrata ja sen uusinta. Tuloksena kolmelta radalta kummallekin koiralle triplanolla!

Ihana tapahtuma, kun pääsi näkemään isommalla porukalla seuran agiharrastajia ja nyyttärimeininki varmisti, ettei kellekään jäänyt näläkä kisailun jälkeen. Palkinnoksi likat lunastivat kasapäin herkkuja ja raaputuksia. Vieläkö ensi vuonna? Toivotaan, että kisakunto kestää sinne saakka.

Tuplanollat ja tuplasertit

 Caramel 13.8.2022

 Agirata 0rv -6,09s 1. sija SERT-A

💣 Agirata 20rv +0,52s 4. sija 
 Hyppyrata 0rv -6,58s 2. sija


Cicaro 14.8.2022

 Hyppyrata 0rv -4,69s 3. sija
 Agirata 0rv -1,14s 1. sija SERT-A
 Agirata 5rv +1,16s 3. sija

Kotikisoissa tehtiin historiaa - 11 vuoden iässä kumpikin likka avasi viimein sertitilinsä. Olipa ikimuistoinen kisaviikonloppu! Tuomarina oli Sisko Pulkkinen, jonka rataprofiilit sopivat meille loistavasti - paljon ansoja ja melkoista tarkkuutta vaativaa kieputusta, joka ei ehkä sovi nopeille ja irtoaville, "nykyisenlaisille" agilitykoirille - vaan oikein hyvin kiitos minun tarkoille vanhuksille! Koko viikonloppuna ei tehty yhtään keppivirhettä ja vain yksi kontaktivirhe puomin alastulolta - mikä on meille tosi vähän. Mel pudotti reilusti rimoja toisella agiradalla, mutta korjasi hyvin menoaan viimeiselle hyppärille. Se oli jonkun mukaan näyttänyt "paljon kiihkeämmältä kuin ekalla radalla", joten selittänee rimojen pudottelut. Kumpikin veteraani jaksoi ja palautui kisoista hienosti, ja nyt vain mennään kisa kerrallaan. En voisi olla ylpeämpi ja kiitollisempi näistä koirista, kiitos kun ootte. Ihan parasta mennä teidän kans aksaa.