Match Show Kuopio

Namia hetkeksi.

Pitipä koettaa taas onneaan tällekin vuodenajalle. Ihan mukavasti järjestetty mätsäri, mitä nyt kuulutukset kuuluivat älyttömän huonosti. Koiraa piti vaihtaa erittäin nopeasti, mikä on aina inhottavaa ku ei sitte kerkee virittää esiintymään menevää koiraa kunnolla ku on jo juostava kehään. Aikaa vierähti kolmisen tuntia, ku yks täpäkkä pönötti taas ihtesä BIS-kehään, jo kolmannen kerran peräkkäisissä mätsäreissä.

Monirotuisissa oli joku 8 koiraa eli yllättävän paljon. Cicaron ravaaminen oli taas vetelää, mutta se seisoi tuttuun tapaansa erittäin näpäkästi. Tuomarin koskettelua väisti aavistuksen. Cicaro sai punaisen nauhan mutta ei sijoittunut nauhakehässä. Caramel ravasi mielettömän kivasti, isolla ja pirteällä askeleella ja seisoi kaula joutsenena korvat hörössä, hyvässä ryhdissä. Cara esiintyi siniselle nauhalle ja nauhakehässä yllätti olemalla ensimmäinen.

BIS-kehässä oli yhteensä 12 koiraa ja kaikki palkittiin, mikä on miusta hyvä. On saavutus jo itsessään päästä BIS-kehään. Jälleen näyttävä esiintyminen ja yllettiin sijalle BIS10. Yksi tuomareista totesi Caraa BIS-kehässä kopeloidessaan, ettei hänen tarvitse katsoa Caran hampaita koska tietää että se antaa katsoa ne. Aika vinkeää. Carasta sanottiin sijoille kävellessämme, että se on kauniin värinen ja että se esitettiin hienosti. En tosin tiedä, mitä vielä voisin tehdä toisin että sijoituttas BIS-kehässä keskimäärin ihan vähän paremmin. Yleensä pärjätään hyvin BIS-kehään saakka, oltiin sitten pienissä aikuisissa tai seropeissa. Vaan märsärit onkin tuuripeliä, ja on täysin tuomarin mieltymyksistä ja arvostelutyylistä kiinni, kuinka siellä pärjää. Siksi kai se onkin niin jännittävää. Kunhan koira esiintyy hyvin, sillä on mahdollisuus pärjätä. On aina kiva, kun saa osallistumismaksun takaisin palkintoina, ja tällä kertaa niin todella kävi.

Koirat odottivat tosi kiltisti häkissä omaa vuoroaan välillä jopa puoliksi torkkuen. Ja häkkiin meneminen toimi myös hyvin. Kiksu etenkin oli menossa häkkiin heti kun avasin luukun ja se odotti selvästi namipalkkaa siitä. Olen ehdollistanut nassukoita niin paljon sille, että häkissä saa nameja, että oppi alkaa ilmeisesti viimein tehota! Caran ollessa BIS-kehässä kuulin vain kerran Kiksun önähdyksen, mihin Carakin reagoi korviaan höristämällä. Ihanaa, että koirat tajuavat nyt häkin merkityksen, sen että se on oma turvaisa soppi jossa voi rauhoittua kaiken hälinän keskellä.

Äkkimiittailua

Tästä ei läpi tulla.

Niin vaan joskus asiat napsahtelee mukavasti kohalleen. Viikonloppu oli rankka mutta antoisa. Sain kuvauskeikan jokunen kuukausi sitten, joten kävin kuvaamassa Vuolijoella häät perjantaina. Samana päivänä olin suunnitellut lähteväni vielä kahden yön mökkireissulle Viljakkalaan Tampereen lähiseutuville. Karvamytyt olivat saaneet reilulta kymmenpäiseltä mökkiporukalta siunauksensa, joten Cicaro, Caramel ja Aurora lähtivät kaikki mukaan mökkeilemään ja raaputteluja keräämään.

First I was like this...

Mökkipaikka oli mielettömän upea - jos nyt mökistä voidaan puhua - kyseessä kun oli enemmänkin huvilatasoista majoitusta. Järviä, kukkuloita, peltoa ja koreat näköalat, niin kyllähän se kelpasi viettää viikonloppua. Koirat olivat tuttuun tapaan ensin hieman riitapäällä toisiaan kohtaan, kun Aurora yritti taas ottaa johtoaseman nuorimmaisena. Yksinvaltaansa tottunut revontulenkatkuinen kolmikulmahammas alisti ja kyykytti isosiskopuoliaan rähinään saakka varmaan monta kertaa. Jos ihminen puuttui tilanteeseen - ärinä vain paheni. Jos ihminen ei puuttunut tilanteeseen - koirat nahistelivat silti. Ääntähän nuista lähti, mutta ei ne koskaan tosissaan taistele. Kurja silti, että luupää Roo ei ymmärrä omaa asemaansa laumassa. Se on toisaalta nysvä, toisaalta ihan diktaattori.

© Jenny P.

Lauma kirmaili iloisena mökin pihassa, kun itse lilluimme sunnuntain vastaisena yönä nelisen tuntia paljussa, ja melko monesti koirat kiipesivät paljun vieressä olevalle tasanteelle katsomaan kysyvästi, että ettekö te idiootit vieläkään tule pois sieltä padasta.

Yöllä nukkumaan mentäessä lauman jokainen jäsen oli aivan raatona. Koirat simahtivat samantien, ja Aurora herätti ihmiset norppauikutuksellaan 9 aikoihin. Siskoni päästi koirat kehotuksestani ulos - ja koko kirjava lauma ampaisi kuin ohjus mökkitielle. Ne olivat aivan selvästi suunnitelleet kirmaamista koko yön, vaan minun rääkäisyni - kunhan siskoni ensin vinkkasi minulle kauas horisonttiin laukkaavasta laumasta - havahdutti koirat takaisin maanpinnalle. Että hyvää huomenta vaan kaikille, kun savolainen p*****e kantautui varmaan järven toisellekin puolelle! Hups.

Klaara, Cara, Cica ja Roo ilta-auringossa © Jenny P.

Jo mökille tullessamme perjantaina huomasin, että tienviitoissa lukee jostakin minulle tuttu paikkakunta, Ylöjärvi. Muistelin, että Jenny asuu Ylöjärvellä ja naputtelin hänelle lauantaina viestiä, että satumme olemaan lauman kanssa Ylöjärven/Viljakkalan seudulla mökkeilemässä. Siispä pienten järjestelyjen jälkeen miittasimme lauantaina Koiria maalta blogissa esiintyvän Klaaran ja tietysti Jennyn. Olimme suunnitelleet jo varmaan vuosien ajan että miittaisimme joskus, vaan kun meillä kummallakaan ei koskaan oikein ole ollut käyntiä toistemme asuttamissa paikkakunnissa, niin miitin järjestäminen muulloin on tuntunut haasteelliselta. Aika kiva, että nyt järjestyi tällainen mahdollisuus!

© Jenny P.

© Jenny P.

Klaara, Cicaro, Caramel ja Aurora ottivat toisensa vastaan koiriksi. Mitä nyt minun likat vetivät ku mielipuolet Klaaran luokse ensikosketukseen. Kolmestaan likat yllyttävät toisiaan lenkeillä, joten olen ihan hyvilläni että normaalisti minulla ei ole kaikkia kolmea hoidettavanani - niin paljon kuin Aurorasta tykkäänkin. Käytiin niityillä ja pelloilla, ja mökkiväsymyksestä huolimatta koirat jaksoivat kirmata uuden kaverinsa kanssa. Miitti kesti noin puolitoista tuntia, vaikka sanoin mökkiporukalle että viivyn noin puoli tuntia. Rupatellessa ja koiraillessa aika vaan kuluu niin hirmuista vauhtia! Kiitos Jennylle kuvista, jotka koristavat tätä postausta. Oli tosi nastaa nähhä viimein livenä!

© Jenny P.

© Jenny P.

Sunnuntai mökillä kului rauhallisemmissa merkeissä. Lähdimme yhden aikaan juna-asemaa kohti. Käytiin ostamassa likkojen kanssa matkaevästä aseman kaupoista, ja jostain syystä likat keräsivät hymyileviä katseita osaksensa ihmisvilinässä. Asemalla oli myös lapsiperhe, ja lapset halusivat silittää koiria. Niin nätisti osasivat kysyä lupaa, että annoin heille luvan koirien silitykseen. Koirat heiluttelivat häntiänsä ja nuuhkivat pienten ihmisten vaatteet ja naamataulut läpi, ja sain olla ylpeä hienosti käyttäytyvistä koiristani. Toinen lapsista tuli myöhemmin uudelleen silittämään koiria, aivan yllättäen ja takaapäin, mutta koirat eivät edes päätään kääntäneet. Ei mitään arkkiksia. Hyppäsin lauman kanssa Kuopioon menevään junaan. Lemmikkivaunussa koirat simahtivat samantien, ja Caramel ei edes jaksanut nousta makuuasennosta lemmikkivaunuun saapuvaa beaglea tervehtimään. Kiksu valloitti istumapaikan, ja odotuksistani huolimatta konnari ei häätänyt väsynyttä matkailijaa alas penkiltä - konnarit kun usein suutahtavat jos koira istuu penkillä. Kuopiossa jouduttiin vielä ottamaan linkku ennen ku päästiin takas kämpille. Että notta tulipahan taas reissattua!

Roo alistaa taas. © Jenny P.

Näkymää mökin terassilta.

Nälkää ei podettu - ja aamulla herättiin paljusta.

Tässä terassin lämmössä kivasti - keli mitä parahin!

... and then I was like this.

First I was like TWWWRRPP...

... and then I... yeah u know. Tuskin voi pieni shetlanninpuolikas väsyneemmältä näyttää.

Paperista onnea

Agilityn kilpailukirjat - check. KPSH:iin liittyminen - check. Ja kirpparilla osui silmään kirja, jonka olen aina halunnut. Kunnoltaan tuskin kertaakaan luettu, eikä hintakaan kirpaissut, vain 3e (ovh n. 33e).

Googlasin aikaisemmin alueen koirapuistoja, ja käytiin eilittäin etsimässä se. Puistoon pääsimme, koska siellä ei ollut muita koiria. En tiedä, mitä ihmiset tuumivat juoksuisen koiran viemisestä koirapuistoon ilman että siellä tietenkään on muita koiria, mutta itse en ole keksinyt mitä väärää siinä olisi (?). Puisto oli ihan normaalin kokoinen koirapuisto, mäkeen tehty, hiekkapohja. Puolivarjoinen, puinen, ja erittäin niityttynyt toisesta laidasta. Kunnoltaan hyvä, penkeistä plussaa. Ruoho oli melkein minun korkuistani, ja pitkin sitä sijaitsi hauskoja pieniä koirien tekemiä polkuja ristiin rastiin. Likat käyttivät puistoiluajan lähinnä nuuhkimiseen.

Parina päivänä olen nauhoittanut Audacityllä likkojen yksinoloa. Hiljaa ovat olleet, joten jospa ne nyt viimein ottivat kämpän kotipesäkseen. Kiksussa on ollut tasaiseen tahtiin punkkeja, joten kaupungissa asuminen ei ainakaan niiden esiintymistä ole vähentänyt.

Jonain päivänä meinasimme mennä tottistelemaan koulutuskentälle. Voitaisi harjoitella ensimmäistä kertaa ikinä tottishyppyä ihan oikealla tokoesteellä ja kokeilla Caran noutoa muualla kuin kotona. Se on kotona harjoitellessa pitänyt patukkalelua ihan mielettömän hyvin suussaan. Olen naksutellut sille patukan suussapitämistä läpi seiso-istu sarjan, ja se onnistuu! Samoiten saan nyt hipaista lelua Caran suussa, eikä se tiputa sitä ennen kuin annan sille luvan siihen. Metallista pokaalia harjoiteltiin myös nostelemaan lattialta. Pääasia on, että koiralla tuntuu nyt olevan leikkisä ote noutoon - sitä olenkin liikkeeseen hakenut. Kipsun kanssa emme ole noutoa harjoitelleet. Liike on niin haastava, että yritän ensin oppia itse opettamaan sen ennen kuin lähden opettamaan sitä koiristani haastavammalle.

Silmätarkastukseen latoin varailuja menemään, syystalvella pitäisi KEK:illä olla joukkosilmätarkastus. Toivottavasti mahdumme mukaan.

Kotipesäistyminen

Heti löytyi uuden kotipesän paras paikka - sauna!

Arvontavinkkinä kerron hauskan Pentuveikkaus-arvonnan, jossa palkintona on MustiMirri-lahjakortteja sekä yllätyspalkinto! Sinun täytyy vain arvata pian syntyvän pentueen narttujen ja urosten lukumäärä!

Karkulainen, ilmekin sen kertoo.

Ja sitten hieman selotekoa siitä, kuinka olemme kotipesäistyneet Savon konnuille. Paimenet ovat olleet oikein kiltisti yksin kotona ollessaan - sohvan käsinojalta on mukava katsella naapuruston tapahtumia ja yksi koivukin sattuu osumaan näköpiiriin oravien tarkkailua varten. Pihapiirissä on kissoja, koiria ja eri-ikäisiä lapsia. Koiria on tässä kaupunginosassa melkoisesti, sillä joka lenkillä törmää vähintään viiteen koirakkoon, ja kymmenkunta kohdattua koirakkoa lienee ennätys yhden lenkin aikana. Ihan hyvä siis että ohitukset onnistuvat yleensä moitteetta.

Kuinkas ollakaan paimenet eivät kuitenkaan tykänneet siitä, että lähdin ensimmäistä kertaa tästä kämpästä yövuoroon. Vaikka hetken aikaa kämpässäni kämppistelevä kämppikseni oli yön kotona koirien kanssa, olivat koirat silti vinkuneet ja jopa ulvoneet pari kertaa minun perääni. Tästä hieman suivaantuneena päätin alkaa nauhoittaa koirien yksinoloa. Omituista sinänsä, että tähän kämppään kotiutuminen näyttää kestävän pitempään kuin normaalisti. En koskaan ole joutunut näkemään vaivaa koirien yksinolon suhteen, mutta nyt näyttää siltä että täytyy alkaa tekemään asialle jotakin ennen kuin meillä on ongelma! Koirien huomiointi on ehkä jäänyt normaalia vähemmälle kaiken tämän muuttotohinan, sisustamisvimman, työharkan ja oparin takia, joten nämä voivat olla osasyynä koirien omituiseen käytökseen.

Muuttamisessa on se ihana puoli että pääsee etsimään uusia lenkkireittejä! Löysimmekin taas aivan ihanan rantalenkin, joka näyttäisi olevan suosittu koiraihmisten keskuudessa. Otin tänään kameran matkaan, niin hienot maisemat siellä on ja uskon että siitä muodostuu yksi vakio lenkkireittimme. Kävimme myös tsekkaamassa noin 1,4km päässä sijaitsevan koirien koulutuskentän. Siellä on jonkinlainen kontti, joka on lukossa. Toivon, että se sisältää agilityesteitä. Kentällä on vain PK-esteitä, tokoeste ja yksi agilityeste; puomi. Ois niin päheetä, jos voitais aksailla kävelymatkan päässä aina sulana kautena. Vain talveksi täytyisi keksiä jokin lämmitetty halli tai pitää lepokausi aina lumien aikaan.

Cara aloitti juoksunsa jokunen päivä sitten. Viimeisimmistä olikin kulunut jo 8kk. Koopu ei nyt tiputtanut turkkiaan niin totaalisesti pois kuin joskus hieman ennen juoksuja. Sinänsä hurja ajatus, että mikäli tuumaan jatkeskella kasvatusjuttuja, niin seuraavat juoksut olisivat oikea hetki kylvää sato. Vuosi 2015 lähestyy hurjaa vauhtia. Nyt meillä olisi asunnonkin kannalta mainio mahdollisuus pentueelle, koska vuokraamme rivitalon päätyasuntoa. Aiemmin nimittäin tuskailin, että miten pentupuuhat muka onnistuisivat kerrostalossa. Voisin nyt aidata oman pihan pennuille ja ne tottuisivat samalla lapsiin ja vieraisiin ihmisiin ulkona ollessaan. Vahtimatta en tietenkään uskaltaisi jättää pentuja ulos minuutiksikaan, tiedä millaista ihmistä, koiraa tai lasta tässä ympärillä liikkuu.

Kotiehdokkaita ilmaantuu jatkuvasti lisää. Minulla on edelleen yksi uros kiikarissa, jonka kasvua ja kehitystä olen tarkkaillut herkeämättä. Tämä on kuitenkin niin iso asia, että se vaatii vielä tarkkaa harkintaa. Edelleenhän tässä ollaan vasta suunnitelmatasolla. Pentue ajoittuisi sopivasti kesä- tai syysaikaan vuodelle 2015, mikäli suunnitelmat etenevät oikein. Tässä tuli nyt samalla infottua kasvatuspuolen jutuista, kun niistä nyt jonkun verran ihmiset ovat kyselleet. Jos eksyit blogiin sattumalta ja luit tämän postauksen, voit tutustua lisää kasvatukseen liittyen täältä.

Kyselin paimenille aikoja käyttäytymiskuvaukseen (ns. luonnetestiin). Caraa ei voi testata ennen kuin tammikuussa, koska sillä on juoksut ja niistä pitää olla kulunut 4kk ennen testiä. Tämä siksi etteivät hormonit vaikuta testitulokseen. Kiksu sen sijaan pääsee testiin jo 21.9. klo 11.00. Silmäpeilissä olisi myös nyt hyvä sauma käydä kun sattuisi joukkotarkki sopivaan ajankohtaan.

Tässä vielä hieman kuvia kesän viimeiseltä mökkireissulta:

Laumaajat mökkeilee.

Jauhooja hyppelee.

Punkkiparaati.

Nyt tarkastetaan Koda-sedän kanssa lato.

Kuin samasta muotista.

Paattireissu saareen

Tässäpä iloinen kuvakertomus paattireissustamme kesäloman viime hetkiltä...

Piraattihymyni mun. Tällä kaikkoaa kaikki merirosmot.
PS. Aina täällä rääkätään.

Hittivvitti, kohta päästään saareen.

Maata näkyvissä! Vaan horisontissa jokin huolettaa.

Koopu kuuli, että jos paattimme hajoaa, jäämme saareen Jouluun saakka.

Poonapoona havaitsi savun. Taistelussa merirosmoja vastaan Poona menetti yhden jalkansa.

Ämpylä elementissään. Tätä varten mennään saareen.

Aina on tällä  hymyllä irronnu vähäse napparaa!

Jos ei muuta vallotettu saaressa ni ainaki äiskän syli.

Muistetaan sitte sammutella ne nuotiot ettei aiheuteta mettäpaloja!

Soudasouda, me vahditaan niitä meren petkuhuiputtajia.

Järvellä on tunnelmata.

Kotipesä löydetty

"Äiskä äkkiä kattomaan!! Taisin löytää meille kotipesän!!!"

Laskeskelin, että tämä oli koirille jo 8. muutto, koska mukaan lasketaan myös kesäajan muutot kotikotiin ja takaisin kämpille. Tämä on nassukoille nyt kolmas asunto, johon ne joutuvat tutustelemaan. Ja toivottavasti viihdymme tässä nyt monen monta vuotta.

Muuttoroinat alkoivat olemaan kohillansa kolmannen järkkäilypäivän jälkeen. Vielä on paljon pientä tekemistä kuten taulujen kiinnittämistä ja palaneiden lamppujen vaihtamista. Koirat ovat ottaneet muuton jälleen tuttuun tapaansa, ihailtavan leppoisasti ja stressaamatta. Aavistuksen ne piippasivat, hyörivät ulko-ovella ja olivat lenkillä ihmeissään uudesta ympäristöstä. Yksin ne joutuivat olemaan toisena päivänä muutosta, ja hieman ne olivat ylivilkkaan oloisia kun palasin kämpille. Kysyin naapureilta viidentenä päivänä muutosta, että ovatko koirat metelöineet. Olivat ne kuulema hieman ulvoneet, mutta se kuuluu asiaan. Naapuritkin ymmärsivät asian hyvin. Laitan kuitenkin varalta joksikin päiväksi Audacityn nauhoittamaan nassukoiden ääntelyä yksinollessaan niin pysyn itsekin tilanteen tasalla. Muutama ensimmäinen päivä menee aina ihmetellessä, ja koirat ottavat sen jälkeen kämpän omaksi kotipesäkseen jossa on hyvä ja turvallista olla.

Vaan hyvääpä kannatti taas odottaa. Saimme lauman kanssa vuokralle rivitalon päätyasunnon, jossa on hieman omaa pihaa. Alue on rauhallinen ja täynnä upeita lenkkeilyreittejä, joihin emme vielä tosin ole kerenneet tutustua kovin kummoisesti. Lähimpään rantaan on noin 300m, ja lähikauppoja löytyy kaksi kappaletta 400m ja 600m päästä. Lisäksi 300m päässä sijaitsee jaliskenttä, hieman ruohottunut sellainen, jossa varmasti kehtaa koirien kanssa joskus sen tyhjänä ollessa treenailla. Ydinkeskustaan kertyy matkaa noin 5km, ja harjoittelu- ja toivottavasti tulevalle työpaikalle 3,7km. Eli juuri sopivasti pois kaupungin inhottavasta hälystä, mutta kuitenkin aivan palveluiden äärellä. Lähin koirapuisto on 600m päässä, ja lähin koirien koulutuskenttä 1,4km päässä! Ei siis huono sijainti ollenkaan.

Pitää kerätä voimia, että jaksaa kohdata uusia koirakoita. Tästä alkaa taas matka kohti
katujen uskottavinta koiramimmiä!

On se helppoa kun on näin sopeutuvaisia koiria. Hihnalenkkien käytös muistui melkein heti kesän irtiolon jälkeen ja toisille koirille ei ole pöhisty ollenkaan. Koiria tällä alueella on paljon, sillä joka lenkki tulee vastaan useita koirakoita. Eipä kai meille muuta ihmeellistä. Agilityn kisakirjat tulivat postissa hieman ennen muuttoa, mutta kisalisenssiä tuskin ostan vanhentumaan melkein saman tien tälle syksylle ja talvelle. Treenaillaan nyt vielä ja kisataan sitten keväällä kun on treenattu enemmän. Vaan mepä jatketaan nyt uuteen kotiin tutustumista. Ja kuopiolaiset koiraihmiset hoi, mikäli haluaisitte joskus lähteä lenkki- tai treeniseuraksi, niin kertokaa ihmeessä!

Niin kuin kuvasta voi päätellä, täällä on kotiuduttu hienosti uuteen kämppään.

Agilityn välitavoitteet

Koska olen ollut ajatuksissani hukassa agilityn suhteen ollessamme tauolla taas näin kesäaikaan, päätin poistaa ahdistusta suunnittelemalla agilityharrastustamme eteenpäin. Välillä tuntuu, että junnaamme. Muut ravaavat joka viikonloppu kisoissa ja nousevat luokkia ylöspäin. Ja me vaan lomaillaan eikä tehdä muuta kuin naksutellaan kontakteja kerran viikossa viiden minuutin ajan.

Sitten melko megakokoinen unohdus tälle kesälle, joka tosin on lukenut kilometrin mittaisella To Do -listallani jo tämän kesän ajan; ilmoittaudu agilitykurssille. Kattelin tässä kahden eri seuran agilitykurssien ilmoittautumisia, ja olen jo kumpaankin pahasti myöhässä. Kurssilaiset on valittu ja ilmoittautumiset umpeutuneet jo heinäkuussa. Kuinkas tässä näin kävikään?

Aiemmin jo valittelin, että tämä kesä on ollut yhtä hullunmyllyä. Kun jostakin repisi sitä kirottua aikaa ja jaksamista kaikkeen mahdolliseen. Ehkä on tulevan, ehkä elämäni rankimman syksyn kannalta kuitenkin parempi, että agility jää vähäksi aikaa unholaan. Tulee jälleen sellanen vuoden aktiivitauko, mutta ei se mitään. Lueskelen katkerana kun muut käyvät kisoissa (jonne me ei taukoilun jälkeen todella olla menossa kylmiltään), ja treenailevat viikkotreeneissään. Näin tällä kertaa. Ehkä kun koirat ovat kymmenvuotiaita, päästään starttaamaan virallisissa ja keräilemään niitä kaikenkansan maanisia serttejä. Yksi vaihtoehto tietysti on, että varailemme taas toverikoirakkomme kanssa hallia ja treenaamme kerran viikossa itsenäisesti. Kehittyyhän siinäkin - vaan ohjatut on aina silti ohjatut.

Kerkesin jo pläänäillä muutamia virallisia jonne ehkä voitais jopa töiltäni päästä tänä syksynä, mutta saas nyt nähdä. Virallisissakin on niin paljon käytännön tasolla uutta ihmeellistä opeteltavaa, että sinne pitäis kerätä henkistä voimavaraa ihan hirveästi. Kisakirja, säkäkorkeusmittaus jne. ovat minulle aivan uusia juttuja agimaailmassa, enkä tiedä niistä ku sen mitä olen udellut kavereiltani. Pitäisi olla joku kokenut kisakaveri mukana, niin olisihan se helppoa astua agilitykilpailuiden maailmaan. Toisaalta on kamala palo jo kisata, mutta samaan aikaan nousee pala kurkkuun ja perhoset lentelevät vatsassa, kun luenkin mitään kilpailuihin liittyvää netistä. Huh nyt...

Tavoitteemme 2014 agilityn suhteen näyttävät tältä:

1. Kepit, keinu ja rengas kisavarmoiksi - Kepit ovat edelleen epävarmat, keinu ja rengas sujuvat yleensä ottaen ilman yllätyksiä.
2. Agitreenit 2-3 kertaa viikossa - Tämä on tähän saakka toteutunut hyvin, agilityä treenasimme ahkerasti koko alkuvuoden.
3. Agiepiksiä niin paljon kuin mahdollista - Tähän mennessä käyty kahdet epikset lähinnä kisakokemusta hankkimassa.
4. Muutama uusi ohjaustekniikka - Ohjaustekniikoita on ainakin harjoiteltu paljon, koska kävimme erittäin hyödylliseksi kokemallani ohjaustekniikkakurssilla.
5. Nollaratoja treeneissä - Nollapeikko aijjaij, mutta nollaratojakin on tehty. Tosin eipä se mitään opeta jos ei tee treeneissä niitä virheitä. Tämä tavoite on siis vähän unohdettu tavoite nyt.
6. Oman ohjauksen kehittäminen; mm. liiat äänikomennot ja esteille jarruttelut sekä kumartelut pois, joiden lisäksi oman kehon hallinta ohjaussuuntiin nähden (jalat, rintamasuunta), lisäksi käteenottokäskyn käytön hallinta - Liiat äänikomennot, esteille jarruttelu ja etenkin kumartelu on jäänyt pitkälti pois. Jalat ja rintamasuuntakaan eivät saaneet enää juuri huomautuksia loppukevään treeneissä. Käteenottokäskyn periaatteen ymmärrän, mutta ns. tositilanteita sen käyttämiselle en vielä ehkä havaitse tarpeeksi ajoissa, vaan käytän sitä pikemminkin kuin varmistellen, hieman turhaan monissa tilanteissa.
7. Irtoamisharjoituksia agissa - Aina vois tehä enemmän, vaikka tässäkin on menty eteenpäin!
8. Virallisten korkkaus agissa - Noku ne kepit ei ihan vielä oo kisavarmat...
9. Kontaktien vahvistelua agissa - Kivaa kevyttä kesäpuuhaa ja treeneissä tietysti paljon tätäkin tehty.
10. LISÄTTY: Viretilan ja motivaation hallinta - Yritetään säilyttää joka treeneissä superhauska fiilis, motivaatio ja viretila!

Tämä oli nyt tällainen jee-kyllä-meki-on-edistytty -nostatus itselleni. Olen järjestelmällinen ihmiseliö, joten tykkään asettaa ja tarkkailla tavoitteiden toteutumista ja ahdistun, ellemme saavuta mitään vähään aikaan.

Tokoon liittyen sitten. Liityin tottiksen omatoimiryhmään, ja pääsemme toivottavasti treenailemaan tottista koiraporukalla syksyllä. Tokossakin olisi joskus kiva edetä johonkin suuntaan. Kolmivuorotyön kannalta on haastavaa, että treeneissä pitäisi olla juuri tiettyyn aikaan tai muuten menettää vuoron kokonaan, ellei myy sitä jollekin toiselle. Siksi tällaiset vapaamuotoisemmat, sen kummemmin sitomattomat ryhmät sopivat meille paremin. Että jos ei agilityä, niin ainakin tokoa.

Uroksen omistajan vastuu

Eksyin vahingossa tylsyyttäni katselemaan erään sivuston koiratarjontaa, jossa oli myös ilmoituksia urosten lainaamisesta nartuille. Koska olen tällainen, kyselin uteliaana eräältä henkilöltä, miksi ihmeessä hän tarjoaa 9kk ikäistä, tutkimatonta seropiurostaan nartuille, ja vastaus nostatti niskavillani pystyasentoon:

"Vanhemmat ovat tutkittu ja terveitä. Eipä kasvattajien tutkitut "terveet" jalostus koiratkaan takaa terveitä pentuja. Olen itse tullut myös siihen tulokseen että useimmiten sekarotuiset ovatkin terveempiä.."

Minun yritykseni kertoa hymiöillä kuorrutettuna tämän uroksen omistajalle hänen aikeistaan ottaa valtava riski, kaikui kuuroille korville. Sain vastaukseksi, ettei asia kuulu minulle. Eihän se kuulu, mutta voisi kanssaihmisiä silti kuunnella eikä vain kääntää selkäänsä. Käyn tuon hassun lainauksen läpi lause kerrallaan lähinnä tämän sekarotuisen uroskoiran näkökulmasta. Ensin selvennän pari termiä:

Perusterve= Tutkimaton koira eli mahdollisesti sairas koira, joka on käynyt ehkä vain rokotuksilla. Koira ei ontuile, juoksee, leikkii ja syö normaalisti. Ei kuitenkaan voida väittää terveeksi.

Terve= Eläinlääkärin suorittamien kliinisten tutkimusten valossa terveeksi todettu koira, esim. luustokuvat, geenitestit, vanhempien testaamisen perusteella geneettisistä yhteyksistä perustellun terve tietyllä terveyden osa-alueella. Myös koira joka ei ole tiettyyn ikään mennessä sairastunut perinnölliseen sairauteen tai jonka lähisuvussa ei terveyskartoituksen jälkeenkään havaita esiintyvän tiettyä periytyvää sairautta, on terve. Sairauksilla kun on tapana puhjeta tiettyyn ikään mennessä jos ne ovat puhjetakseen, kuten atopiat kolmeen ikävuoteen mennessä.

Ja nyt, päästäkää minut vauhtiin. Jos koiran vanhemmat ovat terveitä, ei se missään nimessä takaa jälkeläisten terveyttä. Ja tässäkin esille nostamassani tapauksessa ei ole tietoa, ovatko uroksen vanhemmat perusterveitä vai oikeasti terveitä, allergiavapaita, testattuja ja tutkittuja. Yhden polven koirien terveyskään ei kerro paljoa, vaan pitäisi tutkia ja haastatella koko lähisuku tai hyödyntää geenitestejä. Koirien terveyden tutkiminen ei aina toteudu kunnolla rotukoirien jalostuksessa, saatika sekarotuisissa pentupuuhissa. Välttämättä ei ole tietoa siitä, millaisia riskejä piilee ääriterveiksi luultujen sekarotuisten taustoilla, kun sukua ei yleensä tunneta kuin korkeintaan isovanhempiin saakka. Vaikka oman koiran vanhemmat olisivat perusterveitä, ne voivat silti kantaa erilaisia sairauksia, joista koiramaailmassa on vara valita noin 400 sairauden joukosta. Ei siis ole mahdollista, että sekarotuisetkaan kaikilta näiltä joka suvussa välttyisivät, vaikka niiden todennäköisyys geneettisen monimuotoisuutensa ansiosta riski sairastua perinnöllisiin sairauksiin onkin yleensä ottaen rotukoiria vähäisempää.

Huomattava on sekin, että koska sekarotuisten kantamien terveyttä heikentävien tekijöiden vaihtelevuus on todella laajaa, pitäisi sekarotuisia siksi tutkia jopa rotukoiria enemmän. Roduissa yleensä tiedetään rodun heikkoudet, joskin uusia yllätyksiä ilmenee niissäkin. Esimerkkinä selän kuvaaminen ei ole jalostukseen käytettävältä koiralta pakollista, ja rikkinäinen selkä osoittautuukin myöhemmin rodun riesaksi ja todetaan, että rodun matadorurosten selät olivatkin mäsänä ja ongelmaa on jo lähes mahdotonta poistaa rodusta kaventuvan geenipoolin takia. Sekarotuisen kanssa ei osata ehkä odottaa, mikä paikka siltä todennäköisesti hajoaa tai mitä oireita sen tulisi odottaa ilmentävän - erityisesti, jos ei tiedetä sekarotuisen koiran sisältämiä rotuja, joiden perusteella voisi päätellä jotakin seropinsa terveydestä.

On iso paha käyttää 9kk ikäistä urosta astutukseen, ja on vielä isompi paha, jos 9kk ikäinen uros on tutkimaton (niin nuorta koiraa harva luustokuvaa). Tämä siksi, että useat sairaudet puhkeavat vasta 3-4 ikävuoteen mennessä, joten entäs jos tämän 9 kuukauden ikäisen uroksen pari pentueellista jälkeläisiä ovatkin myöhemmin vaarassa sairastua kilpirauhasen vajaatoimintaan, ärhäkkään nivelrikkoon tai epilepsiaan, koska isäkoiralla todettiinkin 3-vuotiaana jokin näistä? Eikö vieläkään uroksen omistajan omatunto kolkuttaisi? Ja entäs, jos tämän uroksen jälkeläisiä edelleen käytetään piittaamatta isäkoiran todetuista sairauksista, pentupuuhiin? Usein yhteydenpito ja tiedotus sekarotuisten koirien verkostoissa on huonoa, joten tällainen olennainen terveystieto ei edes kulje, saatika saavuta korvia ja järkeä. Suvusta ei tiedetä tai ehkä olla edes kiinnostuneita tietää, joten olennaisia asioita jää huomioimatta.

Onhan uroksen omistajan rooli helppo pentupuuhia ajatellen - uroksen luona käy narttu tai uros on hoidossa nartun luona muutamia päiviä, ja homma on uroksen omistajan osalta siinä. Ei sen enempää vastuuta eikä velvollisuuksia, ja rahaa satelee mukavasti taskuun hyppymaksun ja pentumäärän sanelemana. Varmasti todella suuri kiusaus lainata urostaan, mutta järki pitäisi ujuttaa rahanahneuden edelle. Jos uros vielä sattuu olemaan erityisen komea tai suositun värinen, niin voin vain kuvitella, montako yhteydenottopyyntöä sen omistaja saa - ja sehän vaan passaa rahanahneen uroksen omistajalle. Sekarotuisissa pentueissa ei edes ole mitään ohjetta, kaavaa, suositusta tai väylää, millaisia yhdistelmien tulisi olla. Ei useinkaan ole kasvattajaa, joka koputtelisi olkapäälle että mitäs sinä nyt oletkaan puuhaamassa. Sekarotuisen kasvattajana olet yksin. Ja se on iso haaste se. Onneksi on olemassa monia yhteisöjä, joissa keskustellaan kattavasti sekarotuisten kasvatukseen liittyen. Näin tieto kulkee edes jollakin tapaa.

Huolestuttaa aina enemmän, kun selaa näitä koirailmoituksia netissä. Eikö vasta pinnalla olleeseen koira-ajokorttiin voisi lisätä edes genetiikan perusteita? Jonkinlainen ymmärrys pitää olla, jos pennuttaa narttunsa ja kyllä, myös silloin kun lainaa urostaan pentuetta varten. Vastuu se on urosten omistajillakin, millaisia pentueita he antavat maailmaan uroksestaan syntyä. Uroksen omistajankin on osattava sanoa, jos yhdistelmä ei hänen mielestään ole toteutettavan kuuloinen. Liikaa korostetaan nartun omistajan vastuuta suhteessa uroksen omistajan vastuuseen.

Mitä mieltä sinä olet?