Menestyksen kesä

Monenlaista menestystä on sadellut viime kuukausina. Kumpikin koira palkittiin kaverikoirien palkitsemitilaisuudessa Kuopion torilla ansiokkaasta työstään kenneliiton kaverikoiratoiminnassa. Tytöt saivat mitalit ja diplomit muistoksi saavutuksestaan.

Kuuuuulemme kyllä. Kerro.

Ylypeet.

Tautitilanteen takia mätsäreitä ei keväällä ollut, joten kesäaikana pidettyihin mätsäreihin olemme arvatenkin osallistuneet suurella innolla - ja menestystä on niitetty tasaiseen tahtiin.

MON1 BIS-

VET1 BIS4

Seuranmestaruudet järkättiin tuttuun tapaan elokuussa, ja sieltäpä se pokaali tuli kotiin taas kirjahyllyä koristamaan. Pokaalissa on vuodelta 2018 edellinen kaiverrus Melin osalta. Cicaro oli aivan toistaitoinen ja omissa ajatuksissaan näissä skaboissa, koska se oli joutunut pelkäämään ed. yönä venetsialaisten ilotulitusta, kun olin ite töissä. Tää stressi selkeesti näkyi sen suorituksessa. Mel sen sijaan oli oma vauhdikas itsensä ja kaahaili itselleen maxien mestaruuden. Hieno Mel!

Uutena eläkelajina haukut ovat aloittaneet metsästyksen - tai no, Cicaro ei ääniarkana varsinaisesti tätä lajia harrasta, mutta Melistä sen sijaan ollaan leipomassa poikaystäväni kanssa sorsastuskoiraa. Se kävi metsällä ekan kerran ilman mua, ja oli toiminut siellä oikein mallikkaasti. Se ei piitannut pamauksista, ja se merkkasi tippuneet kyyhkyt. Suuhun se ei niitä ottanut, joten tuossa on vielä meillä harjoittelemista. Ei höpsömmin 9v shelttiristeytykseltä, jos oppii noinkin avustamaan metsällä.

Sorsajahdissa.

Nyt odotellaan syksyä saapuvaksi. Tarkoitus olisi, jos valtakunnan tautitilanne suosii, käväistä vielä jokuset agikisat. Meillä tuli (hups) taas vuoden mittainen kisatauko. Kävimme elokuussa yhet kisat, pari starttia per otus, ja Mel nappasi hienon ja nopean nollan hyppyradalta yli 4,7m/s etenemällä. Rimakorkeus oli pikkumakseilla vain 40cm, joten tuo korkeus sopi meille oikein mainiosti. Mel pudottelee edelleen korkeampia rimoja, joten eipä se koskaan taida kunnolla oppia noihin uusiin korkeuksiin mediluokan jälkeen. Harmi. Muutoin virheitä tulee molemmille koirille sieltä mistä niitä tähänkin saakka on tullut - puomilta ja kepeiltä. Kepeiltä tosin huomattavasti harvemmin enää nykyään, mutta nuo rimat ja puomin alastulo ovat hankalia.

Agilityä harrastamme niin pitkään kuin pystymme. Laji on iäkkäälle koiralle fyysisesti todella vaativa, eikä se lopeta ennen loukkaantumista, jos vielä silloinkaan. Se ei ymmärrä, että kudokset eivät enää ole nuoren koiran, eikä se ymmärrä riskejä. Ei sitä että palautuminen vaatii enemmän ja enemmän aikaa. Se vain nauttii menosta ja yhdessäolosta ohjaajansa kanssa. Se elää tässä hetkessä. Siispä tyttöjen 10v synttäreiden jälkeen harkitaan aina vain tarkemmin ja tarkemmin, kauanko lajia viitsii harrastaa. Ainakaan kisamielessä.