17.7.2018

Råkattiin


Se hyvä puoli useamman radan menemisessä on, että siinä todella hahmottaa mitä tulee vielä treenata lisää. Tai no, miten ohjelmoida koirat uudelleen.

Kesän suurin agilitytapahtuma taputeltiin 6.-8.7. Joensuussa. Perjantaina fiilistelimme kisapaikalla, emmekä startanneet vielä lainkaan. Lauantaina pingoimme 4 rataa ja sunnuntaina 2 rataa. Kivoja ja helpohkoja ratoja, paitsi sunnuntain 3G rata joka ei ollut lainkaan meidän ratamme. Rata edellytti takaaleikkausta ja koiran takaa ohjausta, mikä ei mitenkään päin ole meidän vahvuutemme, vaan pikemminkin heikkous.


Jokaiselta kuudelta radalta saimme tuloksen - mutta ei yhtään nollaa. Mistä kiikasti?

Koirat kävivät kuumana, ylivireessä, psykoosissa, kiihkeinä ja mitä näitä nyt on. Joka tapauksessa vähän liian korkeilla kierroksilla. Kehän ulkopuolella ne ottivat tapansa mukaan iisisti mutta radalla mentiin sitten vähän lujaa. No, onneksi lujaa mentiin muutenkin kuin vireen kannalta, nimittäin noin lujaa eivät minun koirani ole varmaan ikinä menneet - virheettömillä estesuorituksilla oltaisi varmaan tehty hyviäkin aikoja.


Sellainen hassu juttu tässä on että minä-joka-kerkeän-aina en enää kerennyt. Siis tilanne se että no oho mitäs sinä koira jo siinä teet, enhän minä nyt kerkeä enää... Miten te noin lujaa menette, enhän minä enää voi ohjata teitä edestä? Ai mitä takaa pitäisi ohjata, no ei käy kun en ikinä ole ohjannut takaa vaan olen aina pinkonut edessä. Mistä moinen vauhtiboostaus sitten johtuu niin empä tiedä. Vai olenko minä vallan hidastunut?

Kiihkeä asenne radalla näkyi napsimisena, komentamisena, liiallisena ohjaajafokuksena. Ja tätä myötä kepit ja kontaktit aiheuttivat virheitä. Esteet joilla keskittyminen korkeassa vireessä ei vielä ihan aina osu kohdalleen.


Jos vain koirat a) irtoaisivat tarvittaessa ja b) hallitsisivat kepit ja kontaktit myös kovassa vireessä, nii mikäpä siinä olisi tehdessä. Toki Melille maxikorkeudet ja pikkumaxikorkeudet ovat edelleen liian isoja - se pudotteli rimoja ihan tyhmissä ja oudoissa paikoissa. Koira ei ole jumissa koska se on vasta hierottu eikä sillä ikinä ole ollut kuin pientä kireyttä lihaksistossaan. Se vain teki 5 vuotta medikorkeuksia, joten ottaa aikansa tottua maxikorkeuksiin.


Majoituimme seuraporukalla kahdessa eri mökissä, ja harmillisesti kisapäivien venyessä 12-tuntisiksi tai pidempäänkin emme juuri ennättäneet nauttia mökkeilystä. Kisapaikalle tuli n. 30min aju mökiltä ja mökit oli tosi kivoja. Koiratkin tulivat hienosti toimeen keskenään, joskin Loki-sheltti ajettiin pari kertaa alas sängystä nukkumasta. Ei voi tulla paimenen ja laumanjohdon väliin toiset koirat ei.

Pari kertaa käytiin hakemassa palkintoja Cicaron kanssa, kun se sijoittui kolmanneksi. Aivan ihana kisareissu, eikä se aina oo niistä tuloksista kiinni se että reissu onnistuu. Hyvällä porukalla kaikki on hauskaa, ja oli kiva nähdä koiratuttuja eri puolilta Suomea.


16.7.2018

Kesä ja haaverit

Kisse-neiti tykkäsi niin kovin synttärilahjaksi saamistaan känneistä että halusi kokeilla toisenkin kerran. Kotopuolessa säikähdettiin toden teolla, kun Kisse alkoi nuolemaan tassuaan vimmatusti kesken lenkin. Varmasti kyy, äkkiä Kuopioon, varmasti kyy, Kuopioon hetipian.

Ei onneksi ollut kyy, vaikka näitä matelijoita onkin nähty pihapiirissä ja lenkkireiteillä vähintäänkin riittävästi yhden kesän tarpeiksi. Kissen kynsi oli irronnut, ja vain punaisena helottava ydin oli näkyvillä. Kisse sai nopeasti ajan kunnalliseen eläinlääkäriin, jossa kynsi puhdistettiin ja paketoitiin huolella. Kynsi kasvaa nysänä takaisin, ja nyt vältellään tassupaketin kanssa tulehdusta ettei tarvitsisi poistaa ydintä myös.

Tassupaketti ei häiritse Kisseä lainkaan, ja kipulääkekuurikin on jo päättynyt. Muutamat mätsärit jäi käymättä tassuhaaverin takia, mutta eiköhän Kisse taas pian kirmaile kehissä.

29.6.2018

Sukulaiskoirissa



Ylöjärveltä siis lähdettiin. Kotimatkaa siivitti varsinainen sukukokoontuminen. Pysähdyimme Keski-Suomessa tapaamassa pitkästä aikaa (viime näkemisestä on aikalailla 5 vuotta) Cican ja Caran Luna-siskon ja Rocky-isän.

Oli mielettömän kiva tavata Lunaa ja Roksua. Tuli tosi onnellinen fiilis kun näki miten hyvä koti Lunalla on ja miten hyvässä voinnissa se on.  Luna on saanut pysyä terveenä ja se on ihastuttavan avoin ja iloinen neiti. Luna on opetellut vuosien varrella tokoa ja se tekee liikkeet lelupalkalla hienolla intensiteetillä. Lunalla on koto-maatilallaan lukuisia eläimiä.

Istuskelimme siinä tovin kahvilla ja yritin saada koirat pysymään sisätiloissa, mutta nämähän lähtivät jatkuvasti tutkailemaan maisemia. Onneksi pihapiiri on suojaisa, joten mikäs siinä temmeltäessä. Voi jos joskus itsekin saisi asua moisissa puitteissa koirien kanssa.

Minun laumani mielestä Lunan eläinystävistä kaikkein mielenkiintoisimpia olivat häkissään majailevat kanat ja kukko, joita likat jahtasivat niin kauan ja intensiivisesti, että siivekkäät piti siirtää mökkiinsä turvaan. Kisse ja Cicaro sekä Cuba-sheltti juoksivat häkkiä ympäri ja Mel jähmettyi yhdelle sivulle tiukkaan tuijotukseen, kuten alla olevasta kuvasta voi tilanteen havaita.

"Kauheen hauskaa sisko sähä saat jahtaa näitä vaikka joka päivä?? Ootpa onnekas!!"
Roksu taas on jo 12-vuotias vetreä vanhus, ja voi miten siitä tulee mieleen eräs täpäkkä pikkumusta. Roksun eleet, ilmeet, äänet ja olemus muistuttavat niin paljon Cicaroa. Kips on kyllä aivan isäänsä tullut. Roksu oli harmaantunut arvokkaasti pääpuolestaan, mutta samanlainen karvakasa se oli kuin millaisena sen muistinkin viiden vuoden takaa. Roksu on säilyttänyt saman itsevarman ja arvokkaan olemuksensa, eikä ikä ole kohdellut tätä koirapappaa ainakaan huonosti. Roksukin on saanut pysyä terveenä.




Juuri tällä hetkellä podemme Suuren Karvanlähdön aikakautta. Kotiluolamme on aivan koirankarvan peitossa, mutta mikäs sen kotoisampaa kuin paimenten jouhet ruuassa, vaatteissa, sängyssä...

Jätämme karvamellakan taaksemme heinäkuun lopussa aika tarkalleen kuukauden kuluttua, kun suljemme viimeisen kerran neljä vuotta palvelleen kotoluolamme oven haikeissa merkeissä. Oli aika kääntää uusi sivu elämästä, ja tämä lauma kaartaa muuttokuormansa uusiin maisemiin.

Pysyttelemme kuitenkin edelleen saman kaupungin rajojen sisäpuolella, mutta tällä kertaa meillä on ihan Oma Koti.

On ihanaa päästä tutustumaan uusiin lenkkireitteihin!


Kotimatkalla saattoi vähän väsyttää.

26.6.2018

Koiraveljeni Savu


Käväisimme Ylöjärvellä kesälomareissulla. Nappasin mukaan omat nassut plus Kissen. Meinattiin ensin että kuljetaan junalla, mutta silloin mukaan olisi voinut ottaa vain Kissen. Vaikka kaikki kolme käyttäytyisivät kiltisti junamatkalla, on paikasta toiseen siirtyminen kolmen koiran ja kantamusten kanssa - junan tilanpuutteesta puhumattakaan - hieman hermoja repivää. Siispä koirat auton kyytiin ja matkaan.




Kaarroin koiramobiilini Ylöjärvelle iltamissa, joten ensimmäisenä ohjelmistossa oli lähinnä nukkua ja odottaa seuraavan päivän ohjelmistossa olevia Kissen luustokuvauksia. Kissen luustokuvien tuloksista onkin ihan oma postauksensa. Seuraavana päivänä luustokuvien jälkeen annoimme Kissen lepäillä muutaman tunnin ja suuntasimme sitten rannalle piknikille. Koirat jaksoivat juoksennella välillä järvessä kahlaillen varmaan pari tuntia. Valitsimme piknik-paikaksemme tyynen ja suojaisan poukaman, sillä tuulinen keli teki osan rannasta todella aallokkoiseksi. Kuvia kertyi aika lailla.



31.5. pidimme höntsäilypäivän ja 1.6. suuntasimme Riuttaskorpeen muutaman kilometrin mittaiselle vaellukselle Hannan, Supin ja Aurin kanssa. Kolmen koiran kanssa puolirikkinäisten pitkospuiden tallaaminen ja risukossa talsiminen oli mielenkiintoinen kokemus. Voi kun koirat voisivat olla aina irti. Keli suosi, ja Suomen kuiva kausi teki terää normaalisti märälle reitille. Ei kastuneet kengät, joskin vaelluskengät olisivat sietäneet kosteampaakin polkua. Kisse-neiti oli oikein mallikelpoinen vaelluskaveri. Tulee vaan puuhattua Kissen kanssa niin vähän, että siihen ei oikein ole samanlaista "tatsia" ja tuntumaa kuin omiin koiriin on. Pitäisi napata se joskus mukaani kaupunkiin, nyt kun se on oppinut kotona pysymisen salat sun muut kotopuolessa.







Päätimme, että Suomen suvi on niin lämmin, että nukuimme yhden yön teltassa talon vierusnurmikolla. Telttaan mukaan pääsivät etuoikeutetusti pienimmät ja vanhimmat, Kips ja Karps. Likat nukkuivat teltassa kuin vanhat tekijät. Aamuyöstä siirryimme sisätiloihin nukkumaan, kun koirat alkoivat vahtia ulkona töihin lähteviä ihmisiä ja olipa minulla aika kylmäkin yön jäljiltä kesämakuupussineni. Lämmin sänky siis houkutteli.

2.6. käväisimme hiekkamontuilla. Koirat olivat paahteessa niin laiskoja, että kovin vauhdikkaita kuvia ei tuolta kuvausreissulta jäänyt saaliiksi. Jonkun yli lentävän linnun perään ne jaksoivat hieman suunnata ja siinä se.

Kissen matkapahoinvointi on selvästi helpottamaan päin. Carallakin se helpotti noin kahden vuoden iässä. Kisse matkusteli Jyväskylän seudulle saakka ihan ilman oksenteluja, ja pysähdyimme Jyväskylässä syömään jäätelön. Ylöjärvellä perillä kohteessa Kisse oli kuitenkin oksentanut lähinnä kasan ruohoa. Loppumatka Jyväskylän jälkeen olikin huomattavasti töyssyisempi.

Juuri pienet, mutkaiset ja mäkiset tiet ovat pahimpia tuon purjoilijan mielestä. Kotimatkalla Kisse ei oksentanut lainkaan. Kisselle on kuitenkin jäänyt samalla tapaa hieman negatiivinen mielikuva autoilusta kuin Carallekin on. Ne kyllä hyppäävät kyytiin mutta eivät samalla tapaa varmista matkaan pääsemistään kuin autoon ensimmäisenä singahtavat Sani ja Cicaro. Ajokilometrejä kertyi tuolla reissulla useampi sata, mutta kyllä siinä on ihan erilainen reissutuntuma kun ajelee kesäkelissa omalla autolla koirat messissä versus istuisi siellä hikisessä junassa.

Teen hieman myöhemmin oman postauksensa kotimatkalta, kun pysähdyimme tapaamaan Luna-siskoa ja Rocky-iskää Saakoskella. Täytyy ensin järkätä hieman aikaa kuvien kässäykseen tuolta osin.


Alla aukeaa lisää kuvia reissusta, joten click and keeeep scrolling.

6.6.2018

Sani 10 vuotta

Paljon onnea 10-vuotiaalle Sanille! Ilman tämän rouvan maanmainiota olemusta ei minulla olisi kahta mahtavaa harrastuskoiraa ja parasta ystävää. Olen ikikiitollinen Sanille näistä kahdesta karvakasasta, joiden kanssa saan etuoikeutetusti jakaa arkeni, ja joista on tullut minulle suoranainen elämäntapa.

Sanin suurin saavutus ovat tietenkin sen kuusi pentua. Tämä kultaisen luonteen omaava mummokoira antaa nuorison pöllyyttää itseään lenkillä mennen tullen, ja sen hermot eivät ikinä mene nuorison myllytyksessä. Oman arvonsa tuntevana rouvana hän kuitenkin saapuu sisälle aina ihan omalla oven avauksella. Harvemmin Sampuran sallii tulla sisälle nuorison seurassa, vaan mummeli ilmoittaa kimeästi haukahtamalla ulko-oven takana että no nyt olisi sitten minun vuoroni astella sisälle, että ovea auki ja heti - sama se olipa oven käymisen välillä sitten puoli minuutia tai tunti, niin Sanin mielestä jokaisella oman arvonsa tuntevalla veteraanikoiralla täytyy olla ihan oma sisääntulonsa.

Sani on nyt kymmenen vuoden iässä paremmassa kunnossa kuin se on ollut moneen vuoteen. Sanille painon pitäminen kurissa on aina ollut hivenen hankalaa, ja taitaa olla niin että vuonna 2011 pentueen jälkeen Sani oli viimeksi normaalipainoinen. Siitä saakka mumma on kerännyt ympärilleen enemmän tai vähemmän mummamaisia kiloja. Nyt 10 vuoden rajapyykin ylityttyä voimme olla iloisia siitä, että mummo on ansainnut itselleen ehkäpä jopa muutaman elinvuoden lisää pudottamalla yli 3kg painostaan. Tämä vastaa noin 15% Sanin painosta, joten kyse on aika merkittävästä lukemasta.

Otuksia jotka tekivät Sanin äidiksi ja isoäidiksi - kaikissa heissä on
ripaus Sanin lempeyttä ja kaikin puolin niin mainiota luonnetta.





Nyt Sani jaksaa leikkiä enemmän, eikä se lintsaile lenkeiltä. On myös ollut hauska huomata Sanin nyt laukkaavan, mitä se ei juuri tehnyt ylipainoisena. Jos Sanin paino pysyy nykyisessä 20kg:ssa tai jopa tippuu vielä kilon tai pari, niin kylläpä mamman kelpaa vielä vanheta muutama vuosi. Sani ei ole vielä harmaantunut ja sen turkki ja hampaat ovat erinomaisessa kunnossa. Veteraani-iän saavutettuaan Sani aloitti mätsäriharrastuksensa uudelleen, ja mätsärimenestymisen tavoittelu ja tuomarien kommentit hieman liian muhkeasta olemuksesta ovat varmasti osaltaan motivoineet kotopuolessa liikakilojen karistamiseen. Tuomareilta onkin tullut hyvää kommenttia nykyisestä ulkomuodosta - erinomaista luonnetta, turkkia ja hampaita on kehaistu, eikä syyttä.

Äkkiseltään ulkoisesta habituksesta ei uskoisi että rouva on jo 10-vuotias. Ehkäpä tilanteet, joissa nuoriso mekastaa ja melskaa ja Sani vain katselee viisaan tyynesti sivusta ovat ainoat seikat, jotka kielivät mummokoiran elämänkokemuksesta - jokaiselle asialle ei tarvitse nostaa hälytystä pystyyn, eikä varsinkaan ilmalämpöpumpun äänenmuutoksille (voihan nuoriso).

Sanin syntymäpäivä sisälsi paljon herkuttelua ja rapsutuksia. Kyllähän 10 vuoden rajapyykin kohdalla saakin vähän herkutella ylimääräisiä.