26.9.2016

Vanhoilla seutuvilla

Toverukset onnellisina toistensa seurassa.
Missä saa jännittää saako tällä kertaa hiihtäjän sauvasta, monosta vai suksesta, vai peräti marjastajan sankosta?

No Vimpelissä, hemmetti.

Vanhimmat lukijamme muistanevat ainaiset Vimpeli-postaukset parinkolmen vuoden takaa. Vimpelissä eilen, tänään, nyt, huomenna, aina, ens vuonna, huhtikuussa, sekunninneljännes sitten... Vaan nytpä oltiin Vimpelissä pari päivää sitten. Uudemmille lukijoille, Kajaanissa asuessamme kävimme Vimpeli-nimisellä ulkoilualueella lenkkeilyttämässä koiria harva se päivä eli oikeestaan kertakaks viikossa, ja siellä vierähti aina parikolmetuntinen.

Mel, Kips, Cara, Moona, Sissi
Tällä kertaa siis roadtrippasimme Kajaaniin, takaisin vanhoille hoodseille jossa vietin 3 vuotta villiä opiskelijaelämää, tai ainakin juuri niin villiä kuin kahden teinikoiran äiskä pystyy viettämään. "Emmä pysty ku koirat." muodostui vakiovirkkeeks kun mietittiin viikonlopun viettoja. Siellä me kasvettiin Cicaron ja Caramelin kanssa ja mesta oli oikein kiva, mutta juuret kun on niin pirskutan syvällä savon pottumailla, niin savolaisuuden ote se ei vaan hellittänyt kolmessakaan vuodessa. Oli pakko palata. Koti on siellä missä tuntee olevansa kotona. Sou simppelisti näin.

Sollievaara! Juokse!
Kajaanissa on kuitenkin aina kiva käväistä. Nappasin lähilauman (Cica & Mel) mukaan ja köröttelimme perille jo tutuiks muodostuneita teitä. Tapasimme vanhoja ystäviä ja söimme hyvin. Lähtöaamuna tavattiin Cican ja Melin bestikset - Sissi ja Moona ja uusi tuttavuus Cara, kaikki collieneitejä. Jo ennen miittipaikalle saapumista muistuttelin likoille tuttuja koirannimiä. Eivät tuntuneet reagoivan, lienevätkö kahessa vuodessa jo unohtaneet vanhat bestikset joiden kanssa leikit sujuivat aina niin hyvin ja samalla aaltopituudella. Kun toverukset näkivät toisensa, ne muistivat samantien toisensa ja leikit jatkuivat kuin kahden vuoden taukoa näkemisestä ei edes olisi ollut. Jospa ne nyt muistaa taas kaks vuotta "Sissin ja Moonan" ja höristävät aina korviaan valokuviin näillä taikasanoilla, höhö.

Mikäs tulokas se sinä luulet olevas? Annas ku me otetaa vähä selvää susta.
Kylläpä oli suippokärsät saaneet karvareuhkaa sitten viime näkemän, huhu. Oli nastelia seurata puikkonokkajengin leikkejä. Muutaman kuvan nappailin suipponokkien äiskän kameralla, niitä tässä postauksessa. Toivottavasti seuraavaan tapaamiseen ei sentään aivan kolmatta vuotta vierähdä.

On ihan höpsöä miten toisilla koirilla vaan kemiat pelaa yhteen. Tämäki joukkio on aina ollu yhtä isoa kaverikööriä ilman mitään eripuraa. Kaipa se, että tyypit on vähä samaa rotukaliiberia, vaikuttaa asiaan. Niihä ne sanoo että samanrotuset tulee parhaiten toimeen keskenään.

Mamma karvaharva 3kk pentujen syntymän jälkeen.

21.9.2016

Roadtrip goes doggy

Dogs life!
Kesäloman toinen reisselöinen, Suomi-Roadtrip josta muodostui (yllättävää sinänsä) vähän koirapainotteinen. Sanoinko vähän? Korjaan, täysin koirapainotteinen. Jenny postaili tästä jo viikkokausia takaperin, mutta minä kun oon tällane nii minä postaan vasta nyt.

Lepakkokorva ja taittokorva
Kirmasimme siis Kuopiosta siskoni ja Auroran kanssa Hollolaan sunnuntaina. Olin lupautunut paluukuljettamaan heijät takas kämpille, joten roadtrip alkoi tietenkin sieltä. Nelisen tuntia ajelimme taukoinensa kaikkinensa. Matkanteko sujui pennulta hienosti, olihan kyseessä kakkavarpaan ensimmäinen pitkä automatka. Hollolassa uinuimme yhden yön, ja sieltä suuntasimme seuraavana päivänä eli maanantaina kello viiteen pentupaineihin Jennyn ja Savun sekä Janikan kanssa Ylöjärvelle.

Nappisilmät hetkellisesti tavoitettavissa.
Lisäjännitystä reissuun toi ikivanha Samsungini, jonka gps vetelee viimeisiään. Sen ei voi oikeastaan sanoa edes toimivan, joten soitin Jennylle Tampereen perkeleellisiin kiemuroihin eksyttyäni että en kyllä löydä ajoissa perille. Kello oli jo 20 vailla 5, ja vaikka ajomatkaa oli enää noin 10km, ei minulla ollut minkäänlaista tietoa mihin suuntaan täytyy ajella. Aivan opasteeton sumppu koko Tampere, huh! Onneksi Jenny ja Janika supernavigoivat minut kuin ihmeen kaupalla perille pentupaineihin ja myöhästyimme lopulta paikalta vain viisi minuuttia.


Revontuletkin käväisivät näyttäytymässä! (Ei ollu oikeet optiikat matkassa että ois kunnon
kuvan saanut, tällane nopee räpsy.)
Tyypit tapasivat toisensa pentupaineissa.
"THIS IS SO EXCITING!11!"
Eikös se velikulta näin jäänyt puhe että minä oon päsmäri?

Punaisen talon herra vierainensa.
Parkkiksella Savu tapasi ennen pentupaineja äitinsä, tätinsä ja siskonsa, ja ensin vaikutti siltä kuin se ei olisi heti tunnistanut niitä. Hetken kuluttua se kuitenkin selvästi tajusi ketkä olivat tulleet sitä moikkaamaan. Pikaisen pissatuksen jälkeen suuntasimme pentupaineihin, jossa vierähti 20 minuuttia. Paikalla oli melko aktiivista ja jopa aika itsevarmasti toisia pentuja lähestyvää molossirotua, joten Cismet lämpeni porukkaan aika hitaasti. Se piilotteli ihmisten selkien takana ja leikki lähinnä Savun kanssa ja komensi välillä toisia koiria. Sinänsä kehnoa että juuri kun Cisme oli lämmennyt toisille pennuille, oli tuokio jo ohitse. No, uudenlainen ja hauska kokemus.

Äiskä leikittää lapsiaan.
Ajelimme pentupaineista Jennyn luokse ihastelemaan Savun tiluksia. Savulla on mielettömän kiva kotitalo, jota kelpaa kyllä puolustaa sitten isompana. Ihana, kodikas, punainen koti. Kylläpä taas talokuume nosti ittelläkin päätään, vaikka olin jo hetken ollut kuumeettoman puolella. Pennut saivat riehua pihanurtsilla, ja yönsä ne viettivät erillään koska ne eivät olisi muuten rauhoittuneet nukkuman mitenkään päin. Minä yövyin yläkerrassa ihan omassa sviitissä oman lauman kanssa. Cismet herätti minut seuraavana päivänä eli tiistaina ihan ennen aikojaan, joten eihän se auttanut kun lompsia pihalle kera kaikkien kakkavarpaiden...

Tämän kauemmas ei tämä kuvaaja päässyt, kun ensimmäinen pynny nousi ylös.
Jennyn ollessa töissä kuvasin koiria pitkin päivää ja kävin isojen koirien kanssa sienimetsässä löytäen ihan ensimmäiset suppilovahveroni ikuna. Pennut saivat oleilla ulkona oikeastaan koko päivän, eivätkä ne malttaneet nukkua kuin pari tunnin pätkää tuona aikana.

Klo 18 olimme varanneet ajan pentu-uintiin, johon myös mammakoira sai osallistua. Cara nouteli lelua kymmeniä kertoja altaasta, kun pentupennut tekivät ihan ensimmäiset uintirundinsa. Cismet pääsi ensimmäiseen pesuunkin, eikä oikein pitänyt hommasta itkusta päätellen. Pennut kävivät molemmat pyörähtämässä neljä hyvin lyhyttä rinkiä. Savu ui rauhallisesti, Cismet kauhoi sitä hätäisemmin. Cismet tipahti reunalta veteen melkein heti alussa, joten se aloitti uintiuransa ihan omatoimisesti. Reippaita pentuja, ja niin väsyneitä että Cismetiltä meni kirjaimellisesti jalat alta kun sitä väsytti loppupelissä niin paljon. Se alkoikin kassalla ollessamme nukkumaan kiepille eteismatolle, kunhan oli ensin pissannut pesupaikan matolle. Raasu. Aineenvaihdunta kuulema vilkastuu uidessa aikalailla, ja olipa siinä jo oltukin pissimättä pitkä aika.

Suosikkivesileluks valikoitui korista tällanen iso pehmeä luu.
Riäpäle ekaa kertaa uimasillaan.
Tassut haralla potkiskellaan vauhtia.
Minä poika menin ja kasvatin koipia!
Anna olla viimenen kerta... kun heität tämän veteen.
Väsymys iski kesken kaiken hauskanpidon.
Kaks termiittiä kellukkeineen.

Lähetääs vielä viimeselle rundille ihan yhteistuumin...
Polskis.
Mamma kyllä uiskenteli penskojenkin edestä.
Hetipian pois päästäkää! 


Todella mukava uintipaikka, kyseessä Tampereen koirauinti. Ei voi kuin kehua. Hyvä asiakaspalvelu ja asialliset tilat ja opastus. Tuonne voisi vaikka mennä uudelleen jos joskus siellä päin satuttas liikkumaan (ja tietystihän me liikutaan koska siellä on Savu perheineen!) Saimme ohjeeksi käyttää pentuja vielä rauhallisella verkkalenkillä uinnin jälkeen, joten vain lyhyen ajomatkan jälkeen kävimme teletappimaahan. En siitä rauhallisesta verkasta tiedä, mutta ainakin saivat verrytellä ihan runsaissa määrin.

Automatkalla takaisin Savun kotiin oli hyvin rauhallista jengiä takakontissa.

Vietimme vielä yhden yön Jennyllä ja Savulla, ja seuraavana päivänä suuntasimme läheisen koulun kentälle tekemään tottistreeniä koko koiralaumalla, idiksenä napata samalla kymppiviikkoiskuvat pentujen rakenteesta. Kyseessä oli Cismetin toiset oikeet treenit, ja harjoittelimme luoksetuloa ja targetin koskettamista. Sivussa välillä vuoroaan odottavasta merleporosta lähti melkoisesti ääntä, joten palkkailin sitä aina kun se oli edes tovin hiljaa. Kuka nyt sivusta tahtos katsoa kun äiskä tai täti treenaa. No ei ainakaan pieni poropuoli porshe. Isot tytöt teki vähän sitä ja tätä, ja kumpikaan ei ehkä ollut täysin optimaalisessa vireessä.


Jätimme heipat Savulle ja Jennylle ja suuntasimme kotia kohti, ajatuksena pysähtyä vielä Muuramessa tapaamaan Cican ja Caran isän omistajaa. Isä-Roksua emme ikävä kyllä nähneet koska se asustaa toistaiseksi muussa taloudessa. Oli kuiteski kiva nähä pitkästä aikaa Roksun äiskää. Muuramessa käväisimme pienellä lenkillä ja lähdimme sitten ajelemaan kotikotia kohti iltahämärissä hirviä pusikoista odotellen. Onneks ei tullu yhtään liian likelle kotimatkalla. Oikein messevä reissu kokonaisuudessaan, kiitos vielä Jennylle kun saatiin majoittua. Oon ehkä joskus tainnu mainita, mutta kasvattipojalla on kyllä mitä parhain koti jossa varttua. <3

Ja alla reissukuvien satoa. Usko pois, olen karsinut näistä jo leijonanosan. Kuvat näet klikkailemalla Lisätietoja.......

19.9.2016

Missä ruoka siellä hyvä

Metsien merletär
Aloin naksuttelemaan likoille koritemppua, jotta ne oppisivat kokoamaan itsensä ja hallitsemaan paremmin takapäänsä (keppejä ajatellen tietenkin). Aluksi palkkasin jokaisesta liikahduksesta, jotta sain likat aktivoitua niin että ne tarjoaisivat rohkeasti eri toimintoja. Cicaro laittoi kaikki neljä tassua koriin jo 5 minuutissa, Cara ei vielä parin naksuttelutuokion jälkeenkään. Se on pitkärunkoinen, joten annettaneen sille vähän tasoitusta. Carakin näytti toki taitonsa - kolme tassua korissa ja kurre korissa.

VETTÄ. PALJON VETTÄ.
Loman loppumetreillä olin vielö yötä kotikotona, jossa koiraosasto löysi rinteeltä oravanraadon. Nostin sen korkealle puuhun jotta otukset eivät yltäisi siihen. Myöhemmin pentu suuntasi uskomattoman (äiskältään perityn) nenänsä kohti oravanraatopuuta ja nuuskutteli yläilmoihin. Kun kurre ei ollut naperon tavoitettavissa, suuntasi se itsevarmasti tepastellen seuraavalle saaliille - suolikasalle jonka se löysi lähistöltä. Voihan kirsu.

Kaljukaramel.
Kasvanut napero on, ainakin korkeutta. Mittasin sille 35cm korkeutta, joten se alkaa olla Cicaron kokoinen vonkale jättitassuinensa. Metsässä se pysyy isojen perässä aika hyvin, ja hiekkamontuilla käydessäkään eivät suuret rinteet paljoa haitanneet kun pieni taapersi suurien perässä - ja välillä edessäkin.

Televeh!
Cismet opettelee nyt kotikotona pihassa pysymistä. Meiltä on jäänyt yksi pentu auton alle, joten pihassa pysyminen on nyt ykköasia joka on pakko oppia. Hevosen kuoltua ei tien toiselle puolelle tule enää hevostalliliikennettä, eivätkä paremmilla metsästysmailla olevat kissatkaan enää jahtuuta koiria tielle. Onhan se silti riskialtista aikaa nyt, ja aina vähän pelottaa että se päättää mennä tielle.
Toistaiseksi tie ei ole sitä onneksi lainkaan kiinnostanut.

Äitin kanssa pynnykkäin.
Cismet käväisee tulevalla tai ensi viikolla ensimmäisellä rokotuksellaan, riippuen muorin töistä. Muori on opettanut Cismelle maahanmenon. Ja minä kun en sitä maahan saanut menemään kun joskus hetken sitä yritin.

Tätikikaron kanssa luita pihalla.
Ensin ne on suuret, sitten ne on pienet - pentuvaljaat.
Alla hirweesti lissää ihkuja pentukuvia.

14.9.2016

Yteröeköhä myteröetymmää


Uutta ulkkaa. En tiedä miten sain noinkin pieniin muutoksiin uhrattua öö plus kolme tuntia ja tuotettua ainaki kuus painehaavaa perseeseen ja pari niskanikamavammaa tästä liikkumattomuudesta. Koska olen sukkaährämisurkutolvana html-hommissa, ette voi odottaa mitään koodaamisen mestariteosta minulta. En osaa tehdä ja koodata taustaa joka sopii jokaiseen näyttöön eli taustaa joka ei liiku vaikka sivuja zoomailee. Vaan josko se sisältö edelleen ois tärkeempi.

12.9.2016

Keppejä vaille valio



Varkauden kisaviikonloppu. Eipä jääny mitään historiankirjaan kirjotettavaa.

Samanlainen yleinen sähläys ja ylimääräisillä kierroksilla käyminen jatkui mitä viimekin kisoissa nähtiin. Lenkkiä, odottelua aivan kisakentän tuntumassa, lelulla riehutusta, keppitreeniä parkkiksella, hyppyesteillä kiihdyttelyä... Eli ei ainakaan ylimääräisestä virrasta pitäis olla kyse nyt tässä. Pikemminkin päinvastoin, pitäisi rauhoittaa ja rauhoittaa ja vielä kertaalleen rauhoittaa paimenraptoria. Kentän ulkopuolella se on vielä aivan lunkki, jopa flegmaattinen. Kentälle päästessämme peto on irti. Koira ei pysy lapasessa, tai lähinnä se komentaa minua, roiskii kontaktit ja ei keskity kepeillä. Sutjakasti se kyllä etenee ja kuuntelee ohjausta, mutta kontaktit ja kepit - missä sitä malttia ja itehillintää sitten vähä tarttes - menee puihin kun koiran kierrokset on liian kovat.


A-agiradalla koira sähläsi kepeillä. Lähti kyllä toisella yrittämällä hienosti kepeille mutta jo puolivälissä keskeytti ja alkoi komentaa. Olen mennyt edellä, mukana, takana, lähellä, kaukana, hiljaa, käskyttänyt viidellä eri käskysanalla ja temmolla... Ei tässä edes ole mitään logiikkaa. Yleisvire vain lähtee käsistä. Miten minä korjaan tällaisen koiran??? Hylky kepeiltä, puomin alastulolta rumasti ylihyppy kontaktialueelta. Aijai.


Joukkue-PM-radalla koira oli jo parempi. Kontakteilla käytin osoittavaa kättä kontaktipinnan alareunaa kohti jolloin koira ei hyppinyt kontaktipintoja - joskaan ei kyllä pysähtynyt niin kuin pitäisi. Kepeiltä ainokainen viitonen, lopussa keskeytti joten ohjasin kädellä avustaen kepit loppuun. Ihme kyllä kesti tämän, normaalisti menee ihan hyrräksi jos lähestyn keppejä liian lähelle. Tarvinnee suoritusrauhan.

Meidän joukkue ei sijoille yltänyt, mutta Cicaro teki joukkueemme parhaan tuloksen viitosellaan. Aikakin alittui juuri ja juuri ollen -0,48s (kepeillä aikaa aina tuhraantuu vaikka nopeus olisikin muutoin riittävä).

Sunnuntain radoilta saatiin B-agiradalla hylky jo kepeillä, ja lentokeinun tehtyään (ohjasin aivan liian reippaalla nopeudella) poistuimme radalta uusittuamme keinun siististi. C-hypärille ei ollut mitään odotuksia, olihan Cicarolla jo hypäriluva olemassaan, joten sieltä viitonen kepeiltä, muuten näpäkkä rata.

Testailin tietoisesti koiran suoritusta kisoissa erinäisin keinoin. Ruokin sen ennen ratoja, ei vaikutusta. Väsytin ja aktivoin sitä eri tavoin, ei vaikutusta. Laskin sen virettä ennen rataa, ei vaikutusta. Jätin sen nähden palkkarasian (suosikkiasia maailmassa) maaliin, ei vaikutusta. Koira on kyllä nopea kuin tykinkuula, mikä on tietysti hieno saavutus jo tähän mennessä, mutta se että kisavireiset kepit eivät edelleenkään onnistu, syö naista ja paljon.

Aloin jo miettiä että opettaisin kepit uudelleen 2x2 metodilla jos sieltä saisi lisää keppivarmuutta. Aloin myös miettiä turhautuneena että tehdään Cican kanssa käsikeppejä kisoissa - se päätös olisi luovuttamista ja todella lopullista, luopumista edes jokseenkin itsenäisistä kepeistä. Mitä ihmettä minä enää keksin? Ei ole aikaa eikä jaksamista ajaa montaa kertaa viikossa kentälle, kasata keppejä, lämpätä koiraa ja treenata muutamaa keppitoistoa. Toistoa ja rutiinia kai tässä tarvitaan, samoin kuin häiriönsietoa ja keppien suoritusvarmuutta kovassa vireessä sekä keppien tekemistä eri kentillä ja halleissa. Koira tasan osaa kepit, mutta se ei malta suorittaa niitä kisavireessä. Se on ongelma ja se jarruttaa meidän etenemistämme sataprosenttisesti. Mikään muu ei ole tiellämme.

On epäreilua että koira ei osaa keppejä kisatilanteessa, ja silti kisaan sillä. Meidän pitäisi jotenkin saada harjoiteltua keppejä erilaisissa ympäristöissä, suurenevalla vireellä. Pidämme nyt Cican kanssa taukoa kisoista ja ratkomme keppiongelmaa. Kotikisoissa käydään tietysti aina kun päästään, mutta muualle emme kisaamaan nyt lähde.