2.9.2018

Kolmistaan käymme kolmosiin


Vieläpä piti postausta alkaa naputella ennen reissuun rauhoittumista, sillä niin erikoislaatuinen kisapäivä meillä oli tänään Cicaron kanssa! Cicaro päätti että nyt on sopiva hetki päättää kakkosluokan rämpiminen ja siirtyä kuninkuusluokkaan.

Tässäpä siis esittelen ylpeänä tuoreen kolmosluokkalaisen!

Cicaro voitti kaikki kolme rataa parantaen tuloksiaan rata radalta 15rv - 5rv - 0rv. Seuramme 70v juhlaradalta toimme kotiin ruusuketaulumme hienoimman ruusukkeen, joka loistaa Savon värejä. Videoilla mm. hihkun miten hienot kepit koira teki. Meillä oli niin hauskaa joka radalla. Cicaron kanssa agilitaaminen tuntui niin hyvältä ja sujuvalta. Koira eteni ja irtosi paremmin kuin ikinä.

Vauhtiakin piisasi vaikka kuinka, ja viimeisen radan nollatulos tuli ohjaajalle hieman yllätyksenä, sillä poistuin radalta iloisena viitoseen joka mielestäni tuli puomin alastulolta. Tuomari oli asiasta näemmä eri mieltä ja koira osui kuin osuikin puomin alastulolla kontaktipinnalle. Kuulin asiasta kouluttajan tullessa kysymään, että halutaanko me nousta kolmosiin. Olin puulla päähän lyöty - oliko se muka nolla? Siinäpä oli Cicarolla sietämistä kun aloin pomppia tasajalkaa ja ilakoida yllätyksellisestä nousunollasta. Huiiiikea fiilis!

Tämän koiran kanssa nousut ja onnistumiset tuntuvat niin hemmetin hyvältä. Hymystä ei tullut loppua ja koira sai yliannostuksen herkkuja ja juostiin heti ostamaan kanttiinista kanapizzapalanen tuoreelle kolmosluokkalaiselle. Voi miten hieno pieni koira. Nyt kun molemmat koirat ovat kolmosissa, meidän ei enää tarvitse kisata kahtena eri päivänä uhraten kokonainen viikonloppu agikisoille, ja talkoilukin on paljon helpompaa kun voi huoleta talkoilla sekä ykköset että kakkoset.

Aaaaaa paras päivä, KIITOS Cicaro, kiitos treenikamut! <3

Videot radoilta näet mm. meidän iigeestä

30.8.2018

Syksy ala saapua

Me ollaan nyt uusissa maisemissa ja totuttelemme uuteen kotiluolaamme. Muutto tapahtui koirien osalta varsin rauhallisesti. Molemmat näyttivät tottuvan uuteen kotoluolaan nopeasti, mutta nyt kun molemmat koirat aloittivat juoksunsa, Mel aloitti ulvomisen yksinollessaan. Se ei ikinä ole ulvonut, joten kerta se oli ensimmäinenkin aloittaa 7 vuoden iässä.

Naapurithan ovat aivan ihania, tarjoutuivat lenkittämään koiria työpäivieni aikana ja sanoivat ettei ulvominen haittaa. Ehdottipa joku sitruunapantaakin kaikella rakkaudella. Kyllähän panta poistaa oireen, mutta ei syytä ja saa koiran ahdistumaan entisestään. Nauhoittelin Audacityllä koirien yksinoloa ja kyllä, Mel ulvoi työpäivän aikana useammassa otteessa, jotka alkoivat hiljaa mutta kovenivat sitten kunnon konsertiksi.

Melihän ulvoi jopa minun edessäni kun kuuntelutin sille sen ulvontaa kotona ollessani. Hassun näköistä, mutta toruthan tuosta sai kun ns. yhytin sen läsnäollessani moisesta käytöksestä. Kovin oli häpeissään kun tajusi mitä tuli tehtyä.


Mitäkö minä sitten tein, että vajaassa viikossa yksin ulvova koira saatiin jälleen hiljaiseksi?

Toki aika auttaa, mutta sen lisäksi voi itsekin tehdä yksinoloa tukevia asioita. Jotenkin ajattelin että muutto on ihan piece of cake. Ovathan tytöt muuttaneet kanssani sata kertaa ja ne ovat tosi sopeutuvaisia, mutta kyllähän neljän vuoden jälkeen kun maisemat vaihtuvat täysin, niin onhan se koirille aika iso asia.

Ihan samanlaisia oravia näyttäs täälläkin olevan
-Mel
Vahvistin ihan ensialkuun sitä tosiasiaa, että laumanjohdon perään ei tarvitse ulvoa. Korostin omalla olemuksellani sitä, että minä olen lauman pää ja saan mennä ja tulla miten tahdon. Myönnän, että en aina ole muistanut tätä koirilleni korostaa, enkä ole katsonut tätä tarpeelliseksikaan. Entisessä kämpässä saatoin suorastaan lässytellä koirat pyörryksiin kotiin saapuessani, koirat saivat kerjätä minulta ruokaa suunnilleen sylissä istuen ja muutenkin olen ollut varsin epäjohtajamainen hahmo koirilleni. Inhoan johtaja-sanaa kaikessa merkityksessä, mutta se nyt sopii tähän tilanteeseen kaikkein parhaiten. Enemmän olen koirilleni opastaja, mutta se ei varmaan avaisi merkitystä tässä tilanteessa riittävästi.

Nyt uudessa kodissa tämä minun epäjohtajamaisuuteni alkoi selvästi häiritsemään koiria. Korostin kotoa lähdön ja tuonne palaamisen rauhallisuutta ja rutiininomaisuutta. Koiria ei ollut olemassakaan kun palasin kotiin. Alkuun ne suorastaan kiukuttelivat minulle kun jätin ne huomiotta. Nopeasti ne kuitenkin ymmärsivät että ei se mihinkään johda. Niiden äänensävystä huomasi, että ne olivat vähän turhan kiihkeänä siitä että olen taas palannut takaisin kotiin. Se ei ollut sellaista tavallista "jee palasit" intoilua vaan suoranaista ylihysteriaa. Ja siis nimenomaan Melin osalta, Kips on itsenäisempi eikä se äännellyt millään äänitteellä missään vaiheessa.

On me aksattukin, ja ihan koko kesä!
Mitä muuta tein, niin aktivoin koiria nuuskuttelulenkeillä, aktivointileluilla ja niillä oli toki samat lelut ja pedit käytössään, mitkä olivat entisessäkin kämpässä. Ei mitään yliaktivointia, mutta sellaista sopivasti päätä rasittavaa touhua. Vaadin koirilta myös omaa tilaa, joten en antanut niiden jatkuvasti ravata perässäni. Nukuin mm. eri tilassa niiden kanssa niin että ovi oli suljettuna, kun normaalisti nukumme kaikki samassa punkassa. Annoin myös koirille raaputteluhetkiä vain omasta aloitteestani ja koetimme tsillata kotona mahdollisimman normaalisti ja kodinomaisesti, aivan kuin mikään ei olisi muuttunutkaan. Palkkasin koiria ensimmäisistä minuuteista lähtien siitä, että ne eivät reagoineet uuden ympäristön ääniin.



Hiljalleen ulvonta väheni ja varsinkin Mel rauhoittui todella nopeasti minun kotiinsaapumisestani nukkumaan pedilleen. Jopa epänormaalin nopeasti. Vasta kun koirat olivat täysin rauhallisia, kutsuin ne rauhallisesti luokseni ja tervehdin niitä vähin elein. Tämä on minun kokemukseni mukaan parhain ja nopein keino päästä eroon eroahdistuksesta. Kun vertaa näitä kotoalähtöjä uudessa asunnossa, niin koirat jäivät ensin hämillään katsomaan perääni, mutta nyt ne jäävät sohvalle nukkumaan kaikessa rauhassa kuten ennen muuttoakin.



Muutakin on tehty kuin muutettu. On käyty nappaamassa palkintoja kotiin mätsäreistä, on tehty tuttavuutta hoitokoiraan ja on haisteltu isojen näyttelyiden hajuja. Talkoilin Sorsasalon raviradalla elokuun alussa Sawo Showssa. Cicaro ja Caramel olivat molemmat mukana tuolla kaverikoirailemassa ja shoppailemassa. Likat ansaitsivat tällä jaksolla itselleen kaverikoirahuivit ja täten likat eivät enää ole kokelaita vaan ihan oikeita kaverikoiria arvokkaassa ja antoisassa tehtävässään. Mikäpä tämän mukavampi tapa levittää koirien tuomaa iloa ihmisille, jotka muutoin eivät voi nauttia koiran tuomasta ilosta ja onnesta.

Harmi että meille tuli nyt taukoa kaverikoiraluista likkojen juoksujen takia, mutta eipä noista vierailuista tulisi yhtään mitään juoksuhuuruissa.


Kotiväki kävi Lapin reissussa mukanaan Sani, Cismet ja Aurora. Omalla asuntoautolla saa nyt kuskailla koiria mitenkä paljon tahansa. Muori on tuunannut autoon koirille kivat häkkipaikat. Matkustelu asuntoautossa sujuu jo rutiinilla, koska asuntoautolla reissaamista on harjoiteltu jo monen monissa mätsäreissä ja muissa lyhyen matkan ajoissa. Kisse ei enää voi pahoin, eikä muori muistakaan milloin Kisse olisi viimeksi oksentanut automatkalla. Maaginen kahden vuoden ikäraja se oli Carallakin kun matkapahoinvointi loppui. Toki ei ole sanottua, että jos Kissen edelleen nappaa matkaan mutkaiselle mökkitielle, etteikö perillä odottelisi oksennuskasa takakontissa.

Reissu sujui karhunkierrosta käyskennellen ja poroja haistellen oikein mallikkaasti kunnes kotoväki oli ennättänyt jonnekin Tornion nurkille. Sani ei suostunut syömään iltaruokaa eikä se suostunut hyppäämään alas asuntoautosta. Se oli ihmeellisen vaisu, seisoi selkä köyryssä ja sen ikenet olivat hailakan väriset. Sani päätettiin kiikuttaa eläinlääkäriin, sillä jokin oli nyt pahasti pielessä. Eläinlääkäriin mennessä Sani oli tosi väsynyt ja hetken ajan siskoni ei ollut varma, saisiko Sania enää hereille. Eläinlääkärin pihalla Sani tsemppasi ja hetken kotoväki jo tuumasi että tarvitseeko tässä nyt enää mitään ellää. No tottakai tuollaisen jälkeen sinne kuitenkin mentiin, oli koira miten pirteä tahansa juuri ellän pihassa ollessaan.

Iloiset kesätreenaajat
Verikokeista ja ultrasta ei löytynyt pelättyä pyometraa, joskin tulehdusarvo oli yli 100. Sani sai nestettä, pahoinvointi- sekä kipulääkettä ja se kiikutettiin kiireellisesti läpi yön kestävän ajon aikana Kuopioon tutulle eläinlääkärille. Siirto Kuopioon oli pakko tehdä olosuhteiden pakosta, ja olihan Sani jo saanut ensiavun Torniossa. Tornion eläinlääkäri saa pelkkää kiitosta, toiminta siellä oli todella sujuvaa.

Vuorokauden valvomisten jälkeen Omaeläinklinikka otti Sanin vastaan päivystyspotilaana. Sani ultrattiin uudelleen eikä siltä löytynyt merkkiä pyometrasta. Ihme ja kumma, mitään diagnoosia ei löytynyt. Antibioottikuuri mukaan ja kotiin toipumaan. Epäilykset kohdistuvat ampiaisenpistoon, sillä käärmeenpurema se ei ainakaan ollut, kun Sani ravisteli reissussa hetkellisesti tassuaan. Käärmeenpurema on tässä perheessä niin tuttu juttu, että pistojäljet olisi kyllä tunnistettu jo perhepiirissä saatika kahdessa eläinlääkärissä. Ampiaisenpisto on voinut aiheuttaa moisen kohtauksen, joskin korkea tulehdusarvo moisessa tilanteessa epäilyttää itseäni.

Lopputulemana Sani päätettiin leikkauttaa joskus alkutalvella, koska pieni oma epäilys jäi vallitsemaan perhepiiriin, että josko se kuitenkin nyt oli pyometran alku joka nyt häädettiin hetkellisesti sivuun antibiooteilla. Ei sitä koskaan tiedä. Eipähän tarvitse jatkossa pelätä moista katalaa tilannetta. Nyt Sani voi jo todella hyvin, onneksi.



Iloisempiin aiheisiin. Uramme toiset seuranmestaruuskilpailut kisailtiin seuramme majalla. Cicaro kisasi medeissä ja Mel ensimmäistä kertaa makseissa. Medeissä oli 4 koirakkoa ja makseissa 6 koirakkoa. Cicarolle tuli harmillisia pikkuvirheitä, enkä oikein osaa määritellä johtuivatko virheet koiran kiihkeydestä vai ohjausvirheistä.

Cicarolle tuli kahdelta radalta 45vp, jossa seassa yksi hylkäävä virhe eli 15vp jo siitä. Melille ekalta radalta tokavikan riman tippuminen aiheutti 5rv, muuten puhdas ja siisti rata ja erittäin hienot kepit pitkällä alkusuoralla, mikä kombona on ollut meille haastava. Tokalta radalta tulikin sitten 15vp. Näillä pisteillä Cicarolle 3. sija ja Melille 1. sija eli maksien seuranmestaruus.

Kovia vastuksia ja Mel jälleen altavastaajana 50cm rimoilla mutta niin vain sitkeä harmajainen pamautti mestariksi!!

Viikonloppuna kisataan kaikki startit läpi seuramme juhlakisoissa. Siispä niitä odottelemaan. Bloggaamiseen tulee automaattitauko, sillä lähden ulkomaille viideksi viikoksi. Koiria on jo valmiiksi kamala ikävä. Onneksi hoitopaikka on paras mahdollinen, kotikoti.

17.7.2018

Råkattiin


Se hyvä puoli useamman radan menemisessä on, että siinä todella hahmottaa mitä tulee vielä treenata lisää. Tai no, miten ohjelmoida koirat uudelleen.

Kesän suurin agilitytapahtuma taputeltiin 6.-8.7. Joensuussa. Perjantaina fiilistelimme kisapaikalla, emmekä startanneet vielä lainkaan. Lauantaina pingoimme 4 rataa ja sunnuntaina 2 rataa. Kivoja ja helpohkoja ratoja, paitsi sunnuntain 3G rata joka ei ollut lainkaan meidän ratamme. Rata edellytti takaaleikkausta ja koiran takaa ohjausta, mikä ei mitenkään päin ole meidän vahvuutemme, vaan pikemminkin heikkous.


Jokaiselta kuudelta radalta saimme tuloksen - mutta ei yhtään nollaa. Mistä kiikasti?

Koirat kävivät kuumana, ylivireessä, psykoosissa, kiihkeinä ja mitä näitä nyt on. Joka tapauksessa vähän liian korkeilla kierroksilla. Kehän ulkopuolella ne ottivat tapansa mukaan iisisti mutta radalla mentiin sitten vähän lujaa. No, onneksi lujaa mentiin muutenkin kuin vireen kannalta, nimittäin noin lujaa eivät minun koirani ole varmaan ikinä menneet - virheettömillä estesuorituksilla oltaisi varmaan tehty hyviäkin aikoja.


Sellainen hassu juttu tässä on että minä-joka-kerkeän-aina en enää kerennyt. Siis tilanne se että no oho mitäs sinä koira jo siinä teet, enhän minä nyt kerkeä enää... Miten te noin lujaa menette, enhän minä enää voi ohjata teitä edestä? Ai mitä takaa pitäisi ohjata, no ei käy kun en ikinä ole ohjannut takaa vaan olen aina pinkonut edessä. Mistä moinen vauhtiboostaus sitten johtuu niin empä tiedä. Vai olenko minä vallan hidastunut?

Kiihkeä asenne radalla näkyi napsimisena, komentamisena, liiallisena ohjaajafokuksena. Ja tätä myötä kepit ja kontaktit aiheuttivat virheitä. Esteet joilla keskittyminen korkeassa vireessä ei vielä ihan aina osu kohdalleen.


Jos vain koirat a) irtoaisivat tarvittaessa ja b) hallitsisivat kepit ja kontaktit myös kovassa vireessä, nii mikäpä siinä olisi tehdessä. Toki Melille maxikorkeudet ja pikkumaxikorkeudet ovat edelleen liian isoja - se pudotteli rimoja ihan tyhmissä ja oudoissa paikoissa. Koira ei ole jumissa koska se on vasta hierottu eikä sillä ikinä ole ollut kuin pientä kireyttä lihaksistossaan. Se vain teki 5 vuotta medikorkeuksia, joten ottaa aikansa tottua maxikorkeuksiin.


Majoituimme seuraporukalla kahdessa eri mökissä, ja harmillisesti kisapäivien venyessä 12-tuntisiksi tai pidempäänkin emme juuri ennättäneet nauttia mökkeilystä. Kisapaikalle tuli n. 30min aju mökiltä ja mökit oli tosi kivoja. Koiratkin tulivat hienosti toimeen keskenään, joskin Loki-sheltti ajettiin pari kertaa alas sängystä nukkumasta. Ei voi tulla paimenen ja laumanjohdon väliin toiset koirat ei.

Pari kertaa käytiin hakemassa palkintoja Cicaron kanssa, kun se sijoittui kolmanneksi. Aivan ihana kisareissu, eikä se aina oo niistä tuloksista kiinni se että reissu onnistuu. Hyvällä porukalla kaikki on hauskaa, ja oli kiva nähdä koiratuttuja eri puolilta Suomea.


16.7.2018

Kesä ja haaverit

Kisse-neiti tykkäsi niin kovin synttärilahjaksi saamistaan känneistä että halusi kokeilla toisenkin kerran. Kotopuolessa säikähdettiin toden teolla, kun Kisse alkoi nuolemaan tassuaan vimmatusti kesken lenkin. Varmasti kyy, äkkiä Kuopioon, varmasti kyy, Kuopioon hetipian.

Ei onneksi ollut kyy, vaikka näitä matelijoita onkin nähty pihapiirissä ja lenkkireiteillä vähintäänkin riittävästi yhden kesän tarpeiksi. Kissen kynsi oli irronnut, ja vain punaisena helottava ydin oli näkyvillä. Kisse sai nopeasti ajan kunnalliseen eläinlääkäriin, jossa kynsi puhdistettiin ja paketoitiin huolella. Kynsi kasvaa nysänä takaisin, ja nyt vältellään tassupaketin kanssa tulehdusta ettei tarvitsisi poistaa ydintä myös.

Tassupaketti ei häiritse Kisseä lainkaan, ja kipulääkekuurikin on jo päättynyt. Muutamat mätsärit jäi käymättä tassuhaaverin takia, mutta eiköhän Kisse taas pian kirmaile kehissä.

29.6.2018

Sukulaiskoirissa



Ylöjärveltä siis lähdettiin. Kotimatkaa siivitti varsinainen sukukokoontuminen. Pysähdyimme Keski-Suomessa tapaamassa pitkästä aikaa (viime näkemisestä on aikalailla 5 vuotta) Cican ja Caran Luna-siskon ja Rocky-isän.

Oli mielettömän kiva tavata Lunaa ja Roksua. Tuli tosi onnellinen fiilis kun näki miten hyvä koti Lunalla on ja miten hyvässä voinnissa se on.  Luna on saanut pysyä terveenä ja se on ihastuttavan avoin ja iloinen neiti. Luna on opetellut vuosien varrella tokoa ja se tekee liikkeet lelupalkalla hienolla intensiteetillä. Lunalla on koto-maatilallaan lukuisia eläimiä.

Istuskelimme siinä tovin kahvilla ja yritin saada koirat pysymään sisätiloissa, mutta nämähän lähtivät jatkuvasti tutkailemaan maisemia. Onneksi pihapiiri on suojaisa, joten mikäs siinä temmeltäessä. Voi jos joskus itsekin saisi asua moisissa puitteissa koirien kanssa.

Minun laumani mielestä Lunan eläinystävistä kaikkein mielenkiintoisimpia olivat häkissään majailevat kanat ja kukko, joita likat jahtasivat niin kauan ja intensiivisesti, että siivekkäät piti siirtää mökkiinsä turvaan. Kisse ja Cicaro sekä Cuba-sheltti juoksivat häkkiä ympäri ja Mel jähmettyi yhdelle sivulle tiukkaan tuijotukseen, kuten alla olevasta kuvasta voi tilanteen havaita.

"Kauheen hauskaa sisko sähä saat jahtaa näitä vaikka joka päivä?? Ootpa onnekas!!"
Roksu taas on jo 12-vuotias vetreä vanhus, ja voi miten siitä tulee mieleen eräs täpäkkä pikkumusta. Roksun eleet, ilmeet, äänet ja olemus muistuttavat niin paljon Cicaroa. Kips on kyllä aivan isäänsä tullut. Roksu oli harmaantunut arvokkaasti pääpuolestaan, mutta samanlainen karvakasa se oli kuin millaisena sen muistinkin viiden vuoden takaa. Roksu on säilyttänyt saman itsevarman ja arvokkaan olemuksensa, eikä ikä ole kohdellut tätä koirapappaa ainakaan huonosti. Roksukin on saanut pysyä terveenä.




Juuri tällä hetkellä podemme Suuren Karvanlähdön aikakautta. Kotiluolamme on aivan koirankarvan peitossa, mutta mikäs sen kotoisampaa kuin paimenten jouhet ruuassa, vaatteissa, sängyssä...

Jätämme karvamellakan taaksemme heinäkuun lopussa aika tarkalleen kuukauden kuluttua, kun suljemme viimeisen kerran neljä vuotta palvelleen kotoluolamme oven haikeissa merkeissä. Oli aika kääntää uusi sivu elämästä, ja tämä lauma kaartaa muuttokuormansa uusiin maisemiin.

Pysyttelemme kuitenkin edelleen saman kaupungin rajojen sisäpuolella, mutta tällä kertaa meillä on ihan Oma Koti.

On ihanaa päästä tutustumaan uusiin lenkkireitteihin!


Kotimatkalla saattoi vähän väsyttää.