Tylsää ilman mäkiä

Ylä- ja alamäkeä. Sitähän tämä harrastaminen tuntuu olevan, oli laji mikä tahansa. On tämä ******* työ... eiku harrastusmaa. Vaan tylsäähän se ois jos kaikki jo kerran opittu sujuis ainiaan. Meillä oli parin viikon mittanen alamäki, ja analyyttisenä ja rationaalisena ihmisenä tietysti purin ajatuksiani tänne jotta saisin jotakin irti jostakin. Nyt kehtasin paneutua näihin niin että sain nämä julkaisukuntoon. Kuvat viime talvelta.



Ongelma ajan vähyys: Treeniaikaa on suhteettoman vähän, sillä 5+5min kerran viikossa ei vain riitä yhtikäs mihinkään etenemiseen. Tuli sellanen fiilis että treeneissä on pakko onnistua, jotta treeni ei mene hukkaan. Älytön ajatus sinänsä.

Ratkaisu: Palautin mieleeni sen tärkeän säännön, että edistyäkseen on tehtävä virheitä. Ilman virheitä emme koskaan tiedä mitä meidän tulee harjoitella lisää. Hallille ei ole montaakaan kilometriä ja olen oikeutettu käyttämään sitä vapaasti, joten lisäsin omatoimitreenaamista. Näin voimme ilman aikapaniikkia treenata huolella ja rauhassa niitäkin asioita joita ei viikkotreeneissä ennätä. Ymmärsin, että viikkotreeneissä saadaan vinkit ja neuvot, joita sitten sovelletaan omatoimitreeneissä. Koska minulla on arki- ja aamuvapaita ja halli on silloin yleensä tyhjä, minulla on loistomahdollisuudet treenata omatoimisti.

Ongelma liiallinen analysointi: Jotenkin tuntui kuin olisin menettänyt koko näppituntumani koiriin. Ne eivät jotenkin tuntuneet toimivan kanssani, ja tuntui etten lainkaan osaa treenata niiden kanssa. Analysoin ihan hirveästi sitä miten ja miksi koulutan koiriani juuri näin ja juuri niin, joten tuli sellainen tunne etten oikeastaan edes osaa kouluttaa koiraa.

Ratkaisu:  On positiivista, että mietin asioita ja haluan oppia kouluttamaan koiria paremmin. Empähän ainakaan jumahda kaavoihin ja voin samalla löytää parempia käytäntöjä ja tekniikoita. Samalla pitäisi kuitenkin tiedostaa että analysointi ja uusien asioiden opettelu ja vanhojen kyseenalaistaminen ei varsinaisesti heikennä kouluttajan taitojani - päinvastoin!

Ongelma ryhmämuutokset: Koska Cicaro on ainoa 1lk koira A-ryhmässämme, se on ensimmäinen joka siirtyy pois ryhmästä jos joku toinen koirakko nousee 2lk:n. Eli jos Cicaron treenit siirtyvät toiselle päivälle, menee minulla 2 iltaa viikossa koirajuttuihin ja se on liikaa tässä elämäntilanteessa. Minun on pakko saada sekä kouluttamiset että omat treenit samalle illalle, vaikka tällanen ilta onkin toisinaan töiden jälkeen aika rankka setti.

Ratkaisu: Kattellaan nyt ainakin ensi vuoden alkuun saakka, sitä ennen ryhmiin ei pitäisi tulla muutoksia. Ja sehän on vaan yhestä LUVAsta kiinni. Tästä taas tulee suorituspaineita kisoihin, mikä on erittäin myrkyllistä meille.

Ongelma viretila: Syy miksi meidän aktiivinen tokoilu loppui, eikä koskaan alettu kisaamaan tokossa. Tuolloin viretila oli liian matala, nyt taas liian korkea. Tekniset jutut nyt oppii ja opettaa, mutta että joku viretila? Hemmetin vaikea ylläpidettävä. Cicaro on ollut melkoinen häslä treeneissä, se on jotenkin käynyt ihan ylikierroksilla ja alkanut näytellä hermostuessaan sijaistoimintoja.

Ratkaisu: Lelupalkkaa ja kovassa vireessä tottumista. Koiralle itsehillintäharjoituksia, eli treenit eivät jatku jos koira käy kierroksilla. Tähän sopii hyvin harjoitus jossa namia pidetään nyrkissä niin kauan kunnes koira peruuttaa eli hillitsee itsensä. Tässä on se positiivinen asia nyt että voin viimein opettaa koiran toimimaan kovassa (eli kisa-)vireessä, jolloin kisoissa kepit ja kontaktit onnistuvat suuremmalla todennäköisyydellä! Uusi ympäristö (uusi halli) on tietysti osasyy, miksi Cicaro vetää ylikierroksia. Joten eiköhän tämä tästä asetu.



Ongelma virheitä ei sallita: Tähän saakka ollaan aina palattu tekemään virheellinen suoritus uudelleen. Kepit, hyppy, ohjauskuvio... u name it. Ja Cicaro on alkanut ymmärtämään että asioiden uusaaminen tarkoittaa että nyt tuli virhe. Vaikka siitä ei muuta ikävää tapahdukaan kuin se että suoritus uusitaan ja eteneminen keskeytyy hetkeksi, se tuntuu olevan koiralle liikaa. Se alkaa komentaa ja turhautuu.

Ratkaisu:  Jatkossa lopetetaan suoritus toisinaan myös onnistuneisiin momentteihin, eikä aina edetä kunnes se virhe tulee. Pyritään myös uusimaan virheellinen kohta vasta hetken kuluttua eikä saman tien. Kepeillä palkkaan reippaasti vaikka tulisikin virhe, jos koiran kepit muuten olivat vaikkapa nopeat tai koira haki ne hienosti. Ei tarvitse aina vaatia aivan täydellistä suoritusta, kun kepit muutenkin ovat meillä sellanen epävarmuus-ahistus este. Ehkäpä tämä virheen sietämättömyys onkin se meidän perimmäinen syy kisoissa? Tai vaan se että koiran itsehillintä pettää ja se haluaisi palkan hetimullekaikkinyt? Koira ikään kuin odottaa virhettä ja ahdistuu jo valmiiksi varsinkin sille vaikeilla esteillä kun tajuaa että nyt se menettää pian palkan mahdollisuuden. Voisiko siis palkata myös virheistä? ja tietenkin, täytyy vaan panostaa enemmän ja enemmän esteosaamiseen. Kontaktien 2o2o:ta naksuttelin omatoimitreeneissä ja tämän likat on nyt alkaneet muistaa. Vielä vaatii silti työstöä. Varsinkin Cara juoksee aika usein edelleen puomilta alas pysähtymättä.



Targettityöskentelyä on jatkettu namien viskelystä lelulla hetsaamiseen. Likat alkavat päästä jyvälle siitä, että targetilta irtaantuminen liian aikaisin ei tuo namia. Nyt vain harjoitellaan edelleen kovempaa häiriötä ja eri ympäristöjä. Kokeilin siinä samalla targettia keppien loppuun kertaluontoisesti, ja keppeihin tuli kivasti vauhtia ja varmuutta niiden loppuun. Takaaleikkasin Caran kertaalleen kepeille ja pystyin jäämään aika taakse ja koira suoritti kepit loppuun saakka. Targetia häivytin heti etäämmäs ja etäämmäs. Kokeilin myös takaperinketjuttaa keppien loppua, koska keppien loppuun vieminen on se meidän ongelma. Naksuttelin myös keppien vikaa väliä kun naksuttelu on nyt ollut niin pinnalla

Parit treenit vedin ihan vaan lelupalkalla, ja tämä toimi hienosti. Molemmat leikkivät kuin tyrannosaurukset, hirmu ääni, nyhtäminen ja jahtaus. Tällasta pientä testailua siis ollut ilmassa viime aikoina. Caralla rimakorkeus on vielä ollut 30cm, koska haluan antaa sille aikaa palautumiseen. Kisoja kattellaan vuodenvaihteen jälkeen, ellei sopivia osu eteen aikaisemmin. Se jaksaa treeneissä samalla tavalla kuin ennen pentuja ja molemmat koirat käyvät hieronnassa marraskuussa. Treeneissä tehtiin varmaan ensimmäistä kertaa ikinä rataa jossa okserilta piti kääntyä tiukasti oikealle. Tässä kohtaa rimaa putosi, kunnes muutamalla toistolla koira huomasi korjata hyppyään niin ettei rima pudonnut.

Jos nyt taas jotakin treenisuunnitelmia kirjais ylös...

• Kepeille takaperinketjutusta, vikan välin naksuttelua ja targettia loppuun
• Itsehillintäharkkaa Cicarolle
• Targetilla pysymisharjoituksia (lelulla / nameilla hetsausta, lopulta toinen koira vierelle treenaamaan)
• Treenit eivät jatku jos Cicaro komentaa
• Koiralle ei saa näyttää hermostumista, vaikka koira käy ylikierroksilla
• Treeneissä pääasiassa lelupalkka, leikkien mennään ja leikkien tullaan

Missä ruoka siellä hyvä

Metsien merletär

Aloin naksuttelemaan likoille koritemppua, jotta ne oppisivat kokoamaan itsensä ja hallitsemaan paremmin takapäänsä (keppejä ajatellen tietenkin). Aluksi palkkasin jokaisesta liikahduksesta, jotta sain likat aktivoitua niin että ne tarjoaisivat rohkeasti eri toimintoja. Cicaro laittoi kaikki neljä tassua koriin jo 5 minuutissa, Cara ei vielä parin naksuttelutuokion jälkeenkään. Se on pitkärunkoinen, joten annettaneen sille vähän tasoitusta. Carakin näytti toki taitonsa - kolme tassua korissa ja kurre korissa.

VETTÄ. PALJON VETTÄ.

Loman loppumetreillä olin vielö yötä kotikotona, jossa koiraosasto löysi rinteeltä oravanraadon. Nostin sen korkealle puuhun jotta otukset eivät yltäisi siihen. Myöhemmin pentu suuntasi uskomattoman (äiskältään perityn) nenänsä kohti oravanraatopuuta ja nuuskutteli yläilmoihin. Kun kurre ei ollut naperon tavoitettavissa, suuntasi se itsevarmasti tepastellen seuraavalle saaliille - suolikasalle jonka se löysi lähistöltä. Voihan kirsu.

Kaljukaramel.

Kasvanut napero on, ainakin korkeutta. Mittasin sille 35cm korkeutta, joten se alkaa olla Cicaron kokoinen vonkale jättitassuinensa. Metsässä se pysyy isojen perässä aika hyvin, ja hiekkamontuilla käydessäkään eivät suuret rinteet paljoa haitanneet kun pieni taapersi suurien perässä - ja välillä edessäkin.

Televeh!

Cismet opettelee nyt kotikotona pihassa pysymistä. Meiltä on jäänyt yksi pentu auton alle, joten pihassa pysyminen on nyt ykköasia joka on pakko oppia. Hevosen kuoltua ei tien toiselle puolelle tule enää hevostalliliikennettä, eivätkä paremmilla metsästysmailla olevat kissatkaan enää jahtuuta koiria tielle. Onhan se silti riskialtista aikaa nyt, ja aina vähän pelottaa että se päättää mennä tielle.

Toistaiseksi tie ei ole sitä onneksi lainkaan kiinnostanut.

Äitin kanssa pynnykkäin.

Cismet käväisee tulevalla tai ensi viikolla ensimmäisellä rokotuksellaan, riippuen muorin töistä. Muori on opettanut Cismelle maahanmenon. Ja minä kun en sitä maahan saanut menemään kun joskus hetken sitä yritin.

Tätikikaron kanssa luita pihalla.

Ensin ne on suuret, sitten ne on pienet - pentuvaljaat.

Alla hirweesti lissää ihkuja pentukuvia.

Tasistyynyn pauloissa

Mitäs me aktivistit. Kävästiin vapaavuorotreeneissä eli ison kentän treeneissä jossa oli yllättäen aika paljon treenareita. Tehtiin hyviä harjoituksia ja saatiin taas hyviä vinkkejä. Tänään oli vuorossa oman seuran aksaepikset ja talkoopisteiden kartuttaminen. Kisasin kisaradalla samalla likkojen kans, Caralle rimavitonen ja keppikielto eli kymppi. Cicarolle kepeiltä kielto, kielto ja kielto eli viistoista. Mut mikä parasta, molemmat koirat kuiteski teki kepit kisatilanteessa. Mä vaan ohjasin varmalla ja tasasella rytmillä ja äänellä. Torstain viikkotreeneissä tehtiinkin historiaa kun Cicaro kepitteli kepit radanosana ekalla yrittämällä ilman komentelua, ja Cara kepitteli melkein leijeröiden radanosana!



Salukikerhon mätsäreissä kävästiin kans hakemassa siniset ei-sijat. Cara esiintyi malttamattomasti, sitä selkeesti väsytti ja vitutti. Steppas ja istuskeli eikä voinu vähempää kiinnostaa. Cicaro esiintyi hienosti, vaan ei sijoja irronnu. Osallistujiaki kyl oli paljon.

Hierojan mukaan miun koirilla on aika heikot syvät lihakset joten menin ja ostin tasapainotyynyn, jotta saatas treenattua niitä syviä lihaksia. On tehty tasisharjoituksia 5-10min iltaisin. Likat nousee samantien kilpaa tasistyynylle ku otan tyyny esiin. Oon antanu koirien seistä etuset tyynyllä ja hakee ite tasapainoa, ja sit oon vähä huojutellu ja laittanu kirsut ojentumaan kohti namia. Kaikki harjoitukset mis koira joutuu muuttamaan painopistettään kehittää syviä lihaksia. Nää on tosi väsyttäviä harjotuksia joten siks harjotteluaika on aina tosi lyhyt. Tänään naksuttelin takajalkojen siirtämisestä tyynylle ja molemmat siirsivät muutaman kerran itse molemmat takajalat tyynylle niin et pääsin palkkaamaan ihan simona. Tiiä mihin kaikkeen tästä on hyötyä ku syvät lihakset kehittyy, jjei!

Meinasin asettua ehdolle seuran hallituksen jäsenistöön. Kokous pidetään tiistaina ja siellä minut todennäköisesti valitaan jäseneksi, kovasti ainaki toivoivat että agilityporukan ääntä saatas viimein kuuluviin seuran asioissa. Pinnalla on nyt halliasia, notta missä sitä jatkossa reenataan. Tahdon olla vaikuttamassa meidän harrastuskuvioihin jatkossa, joten tämä on se väylä kuinka pääsen vaikuttamaan seuran ja varsinkin agilityporukan asioihin. Sain myös kuulla että minua oli ehdotettu kouluttamaan alkeiskurssia jossaki vaiheessa. Miksipä ei. Siinä kehittyisi oma silmä ja koulutustaidot. Eli koulutusohjaajakurssi osa I ja myöhemmin osa II kutsunevat. En tosiaan tiedä mistä ihmeestä revin ajan kaikkeen tähän, mutta asioilla kun vaan on tapana järjestyä. Kivoja uusia kuvioita siis tulossa tähänkin vuoteen!

Sämpylä

Pnoo

Ristiriitoja - odotus ja kohtaaminen

Kyllä mä oon aina tienny ja sanonu olevani epäjohdonmukainen koirankouluttaja, että se on miun heikkous. Säännöistä lipsutaan fiiliksen mukaan ja yllätyksekseni käskysanatkin ovat todella epäjohdonmukaisia, kun niitä tässä nyt aloin tarkastelemaan kriittisemmin. Se mistä tällane itsekriittisyys sai alkunsa, niin luin kirpparilta parilla eurolla ostamani vanhan, ensimmäisen suomalaisen kirjoittaman tokokirjan - hemmetti, minähän olen aivan ristiriitainen hahmo koirieni silmissä!

"Paikka, et mene. Sorsat eivät arvosta. "

Tehtävä: Odottaminen

• Kotona odottaminen "Tytöt oottaa kotona"
• Autossa odottaminen "Oottaa hetken"
• Kaupan edessä odottaminen "Oottaa hetken"
• Häkissä odottaminen "Oottaa hetken"
• Paikallaan odottaminen toisia koiria ja ihmisiä kohdattaessa "Ei mene" ja kun koira saa luvan mennä tervehtimään ihmistä tai koiraa "Mene vaan"
• Pestessä odottaminen "Paikka"
• Eteisessä odottaminen "Paikka"
• Tokoliike paikkamakuu "Paikka"
• Ruuan odottaminen "Ei ota"
• Sisälle mennessä odottaminen "Odottaa"
• Ulkona irti ollessa seisahtuminen ja odottaminen "Odottaa"
• Lenkillä pysähtyminen hetkeksi "Odottaa"

Kun sanon "Odottaa", se tarkoittaa että koira on hiljaa ja en tarjoa sille juuri sillä hetkellä mitään toimintaa. Myös tila on rajattu joko häkkiin, sisätilaan tai autoon. Kun sanon "Paikka", se tarkoittaa että koira on aivan aloillaan, hievahtamatta, esimerkiksi jos asettelen sen kuvaa varten juuri tiettyyn asentoon, ja että se suorittaa juuri sillä hetkellä jotakin toimintoa minun kehotuksestani. Odottamisella ja paikallaololla on siis oikeastaan aika selkeä ero. Odottaminen on pitempiaikaista, kun taas paikallaanolo ei kestä kauaa.

"Tänne, tai siis, ei sinun tarvitse tulla luokse mutta kunhan nyt juokset
just siitä niin sopivasti viiden metrin päästä että saan otettua kuvan."

Tehtävä: Luoksetulo

• Luoksetulo kohti mutta ei luokse esim. valokuvatessa "Tänne"
• Luoksetulo kosketusetäisyydelle "Tänne/tähän näin"
• Tokoliike luoksetulo "Tänne"
• Lähelle tulo esim. sisätiloissa tai sisälle kutsuttaessa "Tuleha tänne" tai "Tulukeeha"
• Epätoivoinen yritys saada koiran mielenkiinto jotta koira tulee luokseni irti ollessaan "Heihei" tai "Heippa"

Kun sanon "Tänne/tähän näin" painavammalla äänellä, haluan koiran tulevan aivan minun lähelleni, kosketusetäisyydelle ja pysähtyvän luokseni jotta saan kytkettyä sen tarvittaessa kiinni. Kun sanon normaalilla tai hihkuvalla äänensävyllä "Tänne", haluan koiran tulevan lähemmäs minua mutta sen ei tarvitse tulla kosketusetäisyydelle, eikä sen tarvitse pysähtyä luokseni. Tokossa sanon luoksarissa "Tänne", mutta koira erottaa tilanteesta että sen on tultava nimenomaan istumaan sivulleni. Toistaiseksi tämä ei ole aiheuttanut mitään ristiriitoja, mutta onhan se epäloogista. Tänne-sanaa tulisi noudattaa myös valokuvatessa ihan ehdottomasti, koska muuten sen teho heikkenee ja tilanteessa jossa koiran tulisi välittömästi tulla minun lähelleni, koira saattaakin vaatia useamman käskysanan ennen kuin se noudattaa kehoitusta.

Ja nyt, sanokaa, etten ole ainut jolla on näin laaja käskykirjo parille eri perustaidolle! Joskus seuraavan pennun kohdalla kuljen saletisti sanakirja kädessä, jotta oppisin sanomaan vain tietyt, alati toistuvat ja vain yhtä ja tiettyä asiaa tarkoittavat asiat kussakin tilanteessa, jotta en sotkisi koiraa tietämättäni.

Paikka, paikka, paikka... Tuonelan paimen.

Haastan nyt jokaisen koiranomistajan miettimään, miten voisit itse olla johdonmukaisempi laumanjohto. Vai löytyykö parannettavaa alkuunkaan?

Apua eroahdistukseen

Yhteistyössä Digital Dogsitter, sponsoroitu postaus

Testasimme Digital Dogsitteriä eli koiran eroahdistuksen hoitoon tarkoitettua nettisovellusta. Omistaja ei aina ole tietoinen koiransa eroahdistuksesta, ja naapurit saattavat kärsiä sanomatta mitään ennen kuin on jo liian myöhäistä puuttua ongelmaan.

Digital Dogsitter toimii näin: se tallentaa ääniä kuten koiran haukkumista, ulvomista ja vinkumista koiran ollessa yksin. Sovellus jätetään pyörimään tietokoneelle ja kotiin tullessasi voit tarkastella sovelluksen historiasta, onko koira metelöinyt yksinollessaan. Ohjelman etuna muihin vastaaviin on sen helppokäyttöisyys. Liittyminen on helppoa ja ohjelmaa saa kuka tahansa kokeilla ilmaiseksi.

Ohjelma siis paljastaa onko koira metelöinyt yksinollessaan vai ei. Metelöintiin on kuitenkin myös puututtava. Siksi ohjelmaan voi tallentaa omaa ääntään joka aktivoituu koiran metelöidessä riittävän kovaa. Koira lopettaa haukkumisen kuullessaan omistajansa äänen. Äänipalautteen herkkyyden voi itse säätää.

Kuva yllä. Ensin äänentaso on säädetty epäherkäksi, sitten herkäksi. Herkässä äänentaajuudessa jokainen luun kolautus, rapina ja muu normaali ääni tallentuu ohjelmaan. Epäherkässä taajuudessa taas vain kovat äänet kuten haukkuminen ja ulvominen tallentuvat ohjelmaan.

Sivuilta on luettavissa käyttäjäkokemuksia tuotteesta. Tuote on saanut erittäin positiivisen vastaanoton. Ohjelma on hyvin harvassa tapauksessa vain pahentanut eroahdistusta, suurinta osaa se on auttanut ja joitakin se ei ole auttanut ollenkaan. Joissain tapauksissa ohjelmaa on tarvittu käyttää vain muutaman kerran koiran jäädessä yksin. Osa koirista taas tarvitsee ohjelmaa yksinolon tueksi pidemmän aikaa, jopa kuukausiksi.

Me testasimme ohjelmaa vain kokeilumielessä, sillä koirani eivät kärsi eroahdistuksesta. Jätin ohjelman pyörimään koirien jäädessä yksin ja jokaisella vähänkään pidemmällä yksinolokerralla ne haukkuivat. Ne eivät kuitenkaan haukkuneet jatkuvasti, eikä niillä edelleenkään ole eroahdistusta. Laumani vartioi jonkun verran, ja koska kämpässäni on erittäin iso, matala ikkuna josta näkee mitä pihapiirissä tapahtuu, ne istuvat sohvalla ja haukkuvat toisille koirille ja joskus ihmisillekin. Ne eivät louskuta koko päivää vaan haukahtavat satunnaisesti ja tämä on minusta täysin normaalia eikä siinä ole mitään väärää. Jos pihapiiristä löytyy muutakin ääntä, lapsiperherikasta seutua kun tämäkin on, niin miksei sekaan mahtuisi muutamaa haukahdusta?

Ohjelma saa meiltä kiitosta yksinkertaisuudestaan, mutta sen toimivuudesta en voi varmaksi sanoa koska yksinolon kanssa meillä ei ole mitään ongelmaa. Ainakin se toimii idioottivarmasti sen suhteen että omistaja saa tietoa koiransa haukkumisesta tai haukkumattomuudesta, ellei nyt teknisiä muuttujia kuten sähköjen katkeamisia ym. oteta huomioon. Ja ainakin käyttäjäkokemusten perusteella koiran saamasta etukäteen tallennetusta äänipalautteesta on todella ollut hyötyä eroahdistuksen hoidossa. Jos minulla olisi laumassani eroahdistuja, kokeilisin tätä aivan varmasti.

Jos haluat kokeilla tuotetta kuluitta, käytä koodia PAIMENLAUMA. Saat koodin avulla kokeilla ohjelmaa ilmaiseksi kuukauden ajan!

LET'S MAKE HOME A BETTER PLACE FOR DOGS.

Agilityn varjoja

Korvani eivät enää jaksa kuunnella.

Somesta saa vähän väliä lukea kiivaita väittelyitä agilitystä. Mikä on sopiva ikä aloittaa agility koiran kanssa. Onko oikein harrastaa niin kauan ja kovaa kuin koira vain kestää. Kuinka monta kertaa viikossa koiraa voi agilitytreenata. Saako agilityä harrastaa kotioloissa takapihalla itse tehdyillä esteillä. Kaksi ja puoli vuotta agilityä harrastanut ja lajiin hurahtanut laumanjohto puhuu nyt mielipiteistään.

Etenkin pääkaupunkiseudulla tuntuu olevan valtavat jonot agilitykursseille. Olen itse päässyt kursseille aina erittäin helposti muutaman sähköpostin laiton jälkeen ilman mitään tasokokeita tai hallittavuustestejä saatika vuosien odotusaikoja. Taisin saada kummallekin likalle paikan agilitykurssille kuukauden odotusajalla. En siis edes osaa kuvitella tilannetta, jossa pitäisi ilmoittautua kurssijonoon jo ennen pennun saapumista taloon, tai että olisi riski ettei pääse läpi tasokokeista.

Pentuagilitystä
Harvemmin taidetaan puhua, milloin agilityn aloittaminen on liian myöhäistä. Pikemminkin agilityradoille on pakko päästä niin varhain kuin mahdollista, jotta koiralla olisi parhaimmat mahdollisuudet kehittyä hyväksi agilitykoiraksi. Monet koirakoulut tarjoavat pentuagilitykursseja, jotta agilityn pohjat päästäisi tekemään mahdollisimman aikaisin.

Ajatuksena lähtökohtaisesti pentuagility on ok - jos siellä opetellaan muiden koirien läheisyydessä työskentelyä ohjaajan kanssa, opetetaan pentu leikkimään ihmisen kanssa ja palkkautumaan ihmisen kautta, odottamaan sivussa rauhallisesti, tulemaan luokse ja pysymään aloillaan. Pennulle sopivaa harjoitusta ovat myös erilaisiin pohjiin ja alustoihin tutustuminen, agilityesteiden nuuhkiminen, siivekkeen kiertäminen ja suorien putkien juokseminen. Kaikki tämä leikin varjolla, vähällä rasituksella. Pentuagilityssä koira saa perusvalmiudet työskennellä ohjaajansa kanssa, jolloin itse agilityn oppiminen ja opettaminen jatkossa on tehokkaampaa kun treeniosaamista ei tarvitse enää harjoitella perusteellisesti, vaan voidaan keskittyä agilityosaamiseen.

Väittäisin että on mahdollista saada yhtä hyvän agilitykoira jos sen kanssa aloittaa pentuna kuin aikuisena. Tuore koirakko ei voi täysin välttyä virheiltä vaikka olisi kuinka hyvät kouluttajat kouluttamassa. Myös jonkinlainen käsitys siitä, kuinka koira oppii, on oltava. Kuinka koiraa palkataan, kuinka koiran kanssa harjoitellaan. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä ja itsekin muistan saaneeni alkuun vinkkejä paljolti koiran palkkaamiseen, lämmittelyyn, jäähdyttelyyn ja pissataukoihin liittyen varsinaisen agilitykoulutuksen ohessa.

Taitavalta ohjaajalta ei mene ylimääräistä aikaa perusasioiden opettamiseen, koska ohjaaja osaa asiat jo itse. Eri asia on, jos ohjaaja on agilityssä kokematon, jolloin hän joutuu itsekin tekemään kovasti töitä oppiakseen ja samalla opettaakseen koiraa. Koiran oppimista hidastaa valtavasti se että kokematon ohjaaja tekee itsekin virheitä vasta opetellessaan kehonsa hallintaa koiraa ohjatessaan. Koiralle voi tulla turhia, ristiriitaisia toistoja treeneissä. On aina helpompi työstää tyhjää taulua kuin korjata aiempia virheitä. Koira oppii monet asiat muutaman toiston jälkeen, joten toistojen laatuun tulee panostaa. Tehtyjä virheitä ja väärin opittuja toimintoja on vaikeampi kitkeä pois kuin opettaa uutta.

Pohjat voi tehdä jo pentuna, mutta aikuinenkin koira oppii pohjat kehittyneellä fysiikallaan. Pennun fysiikka on kehittymätön, joten et voi olettaa että koira joka pentuna oppi menemään läpi mutkaputkesta, osaisi sen aikuisena automaattisesti. Koira kuitenkin muistaa millaista on olla treenihallissa ja millä fiiliksellä omistaja treeneissä on, ja ehkä pentuagilityssä pitäisikin painottaa enemmän fiilistä. Treeneissä on kivaa, omistaja on huippu, koutsi on super, muut koirat on okei, erilaiset alustat on jees, tekemisen fiilis on ihkuu.

Koiralle voidaan aiheuttaa vahinkoa, jos agilityn treenaaminen aloitetaan liian vaativasti pennun fysiikkaan nähden. Kasvava lapsi on kasvava lapsi, ja lapsen tulisi antaa kasvaa rauhassa. Kuulun itse heihin, jotka eivät pidä pentua pumpulissa. En kuitenkaan missään nimessä rasittaisi pentua fyysisesti liian vaativilla tehtävillä liian nuorena. Anna pennun luustolle, lihaksille, motoriikalle ja psyykelle mahdollisuus kehittyä.

Mitä agilityssä tarvittavia taitoja voi harjoitella pennun tai nuoren koiran kanssa?

• Sivussa odottaminen rauhallisesti
• Palkkaaminen sekä laumavietin, saalisvietin että ruuanhankintavietin kautta
• Luoksetulo ja paikallaanolo
• Eteenlähetys (ohjaajasta irtoaminen)
• Ohjauspuoli ja ihmisen viestittämät ohjaustavat (kuinka luetaan ihmisen kehollaan viestittämää ohjausta)
• Siivekkeen kiertäminen (takaakierto tai normaali hyppy)
• Liikkuvan alustan sietäminen
• Ääniin tottuminen (keinun pamautus, hallin rapinat, muut koirakot)

Mitä agilityssä tarvittavia taitoja voi edellisten lisäksi harjoitella kotioloissa aikuisen koiran kanssa?

• Kontaktit (2o2o, 4o tai juoksukontaktit)
• Takaosan tiedostamista tehostavat harjoitteet (peruutus, portaat, tikkaat, vati)
• Ensimmäisen ja viimeisen keppivälin hakeminen eri kulmista

Kotiagility VS ohjattu agility
Minun mielipiteeni on, että ennen kuin alkaa harjoittelemaan agilityn pohjia kotioloissa koiran kanssa, olisi hyvä että agilitystä olisi kokemusta edes alkeiskurssin verran. Itsehän lähdin opettamaan nykyisille koirille agilityn pohjia kotioloissa ilman mitään agilitykokemusta. Koska tiesin että tulen harrastamaan koirien kanssa tulevaisuudessa agilityä, pelasin varman päälle ja opetin vain niin yksinkertaisia asioita, etten tekisi mitään virhettä opetuksen suhteen. Lienee sanomattakin selvää että mikäli joku treenaa kotitekoisilla esteillä, niiden tulee olla ensisijaisesti turvalliset ja vastata mitoiltaan standardi-agilityesteitä, mikäli toivoo että koira osaa jatkossakin aiemmin oppimansa esteet.

Agility on raadollinen laji, jolla on mahdollista rikkoa koira. Jos ei aivan lopullisesti rikki niin ainakin saada se jumiin. Miksi riskejä sitten ei oteta tosissaan? Koska ei olla omin silmin nähty, mihin vääränlainen treenaaminen voi johtaa? Kotiagility on vaarallisempaa kuin ohjattu agility. Tarkoitan kotiagilityllä kotioloissa omilla esteillä treenaamista. Oikeat agilityesteet maksavat mansikoita, joten useimmiten kotiagilityssä taidetaan käyttää itse tehtyjä esteitä tai netistä ostettuja halppisesteitä jotka eivät ole lähellekään oikeiden agiesteiden mitoissa. Miksi kotiagilityä sitten harrastetaan? Johtuuko se siitä että a) kurssille ei päästä tai voida mennä, b) agilityä ei haluta harrastaa ns. tosissaan, c) ihmiset eivät vieläkään ole tietoisia lajin vaarallisuudesta vai d) puhtaasta välinpitämättömyydestä tai kokeilunhalusta?

Treenaamisen edellytykset
Todellisuudessa laatu korvaa määrän, ja joskus vähän on paljon ja paljon vähän. Kovassa stressissä ja vireessä kolme kertaa viikossa agilityä yksipuolisesti treenaava koira ei välttämättä kehity yhtä nopeasti kuin treenien välissä kunnolla palautuva koira, jolle ei nostateta huimia kierroksia joka treeneihin. Liian kovilla kierroksilla käyvä koira ei kykene oppimaan. Oppimisprosessi vaatii sopivaa virettä. Koira palautuu treeneistä kaksi vuorokautta. Jos koira ei ehdi kunnolla palautumaan, sen oppiminen ei ole tehokasta, stressi kumuloituu ja koira joutuu henkisesti ja fyysisesti koville.

Entäs rikkinäisen koiran kanssa harrastaminen? Terveydeltään tutkimattomankin koiran kanssa harrastaminen on jo riski, mutta jos koira on tutkittu niin sairaaksi että on riski harrastaa sen kanssa agilityä, pitäisi omistajan miettiä agilityn harrastamisen mielekkyyttä vielä uudelleen. Koira kun ei näytä kipuaan, ja rimojen pudotteluita ynnä muita ei välttämättä osata heti yhdistää koiran kipuiluun. Koirahan vaan hymyilee ja tekee täysillä, ei se näytä kipua tai alakuloa.

Tietysti se harmittaa jos koiran on varta vasten ottanut tiettyä lajia varten, eikä koira siihen sovellukaan. Voi olla turhauttavaa pitää koiraa vain kotikoirana kehnojen hermojen tai nivelrikon takia. Olen kuullut joidenkin vetoavan siihen, että koiran on hyvä elää mieluummin lyhyt mutta sille mielekäs elämä rakkaan lajin parissa, kunnes terveys ei enää kestä välttämättä edes normaalia kotikoiran elämää kuin tarjota koiralle fyysisesti rasittamaton, pitkä elämä. Vaan kun koira ei osaa kaivata agilityratoja jos sille tarjotaan muuta mielekästä tekemistä. Se on omistaja joka niitä kaipaa. Tuskin monikaan on niin taitava tulkitsemaan koiraansa että tietäisi, milloin nivelrikkoisen koiran kanssa harrastaminen pitää lopettaa ennen kuin koira kärsii liikaa. Varsinkin kovia kierroksia nostattavalta koiralta voivat kivut unohtua radalla. Muistetaan siis että koira ei ole urheiluväline.

Miten itse aloitit agilityn? Kadutko jotakin? Millaisia virheitä teit agilityn alkutaipaleellasi?

Vuosisadan palkkauspohdinta

Huomatkaa uusi edustuslippis!

Agilityssä parasta kaikkein raivostuttavinta on se, että kun ratkaiset yhden ongelman, tulee toinen tilalle. Se iskee välillä ihan kunnon epätoivo ja pettymys, että eikö tästä ikinä tullukaan valmista. Vaan kaikki se hampaiden kiristely kuuluu asiaan, ja jos luulet joskus olevasi valmis, et vain tiedä missä seuraavaksi voit kehittyä ja olet tehnyt liian tuttuja ja helppoja tehtäviä.

Eräänä torstaina kävimme vakavan keskustelun liittyen siihen, kuinka palkkaan koirani nyt ja tulevaisuudessa. Kun varmuus kepeillä oli joskus saavutettu, jäimme odottamaan nopeuden kehittymistä. Nyt kun nopeutta löytyy, on varmuus tipotiessään. Koirat eivät osaa valita läheskään aina oikeaa keppien aloitusväliä ja niiden katse herpaantuu todella herkästi takaisin minuun jolloin keppien suoritus häiriintyy. Puin tässä tekstissä koirieni palkkaamista lähinnä keppien osalta, mutta nykyinen toimimaton palkkaustyylini vaikuttaa oikeastaan ihan koko suoritukseemme agilityradalla.

Minulla on ollut tämän palkkausasian takia ajatukset niin solmussa, että tämä teksti samalla avaa ja selkeyttää tätä asiaa minulle itselleni ja toivon että tästä on apua myös jollekin joka taistelee saman asian kanssa. Edelleen kouluttaja toisensa perään joutuu siis toteamaan että koirani ovat kädessäni kiinni. Ne ovat olleet kädessäni kiinni oikeastaan koko agilityharrastuksemme ajan. Mitään toimivia välineitä kädestä irroittamiseen ei kuitenkaan ole annettu tai ainakaan niiden toteuttamista käytännössä ei ole valvottu. On niin helppoa sortua aina toimimaan totutulla kaavalla jos kukaan ei koskaan puutu asiaan. Minulle pitää ärähtää virheistäni, muuten en opi. Ikuinen murheenkryynimme kepit ovat siis nyt jo usean treenin ajan olleet huonossa jamassa. Koirat eivät kestä kepeillä. Ne kyllä osaavat kepit, mutta niiden varmuus niillä on kadonnut koska niiden katse herpaantuu minuun jo keppien puolivälissä. Ne odottavat palkkaa kädestäni. Aloin tarkastella ongelmaa sekä kepeillä että muualla radalla palkkausteknisesti. Siskoni treeneissä ottamat kuvat havainnollistavat erittäin hyvin selityksiäni, ja en täten säästellyt kuvien käyttöä tässä postauksessa.

Puhun tässä tekstissä focuksesta. Focuksella tarkoitan keskittymistä tiettyyn suuntaan tai asiaan, eli vähän kuin autoa ajaessasi oma focuksesi on liikenteessä ja yleensä eteenpäin. Koiralla focus pitäisi esimerkiksi kepeillä olla kepeissä, ei ohjaajan kädessä, ja nimenomaan eteenpäin ja samalla alaspäin. Minun koirieni focus on keppien alkuosan kepeillä ja etualhaalla, ja puolivälin jälkeen niiden focus siirtyy minun käteeni ja sivusuuntaan, jolloin keppien suorittaminen on täysin mahdotonta. Ja vaikka nyt ajan takaa sitä että koiran pitäisi keskittyä rataan eikä ohjaajan käteen, niin en tarkoita etteikö koira saisi tai sen suorastaan pitäisi välillä vilkaista ohjaajaakin. Mutta se että koira alituiseen katsoo ohjaajaa esimerkiksi läpi hypyn aiheuttaen riskikkään hypyn ja riman pudotuksen, niin siinä on jo jotakin pielessä. Jossain vissiin taas mainosteltiin jotakin uutta agilityn megahifistelyä, oliko joku kurssi ihan, jossa ohjaajaa opetetaan ohjaamaan koiraa agiradalla niin että koira joutuisi katsomaan ohjaajaa mahdollisimman vähän. Koiran suoritus nopeutuu tällöin aavistuksen.

Alkukepit, focus oikein, ohjaajalla hyvä välimatka koiraan

Puoliväli, koira alkaa odottaa palkkaa ja focus siirtyy. Keppiväli ohittuu, koska koira
ei voi suorittaa keppejä väärällä focuksella.

Focus suorassa mutta ei alhaalla kepeillä vaan edessä palkalla - koira ei ole tottunut etupalkkaan. Vaatii lähinnä harjaantumista.

Koiran focus ohjaajassa, ei malta suorittaa viimeistä väliä. Etuperinketjuttaen opetettujen keppien heikkous korostuu tässä kuvassa: koira on oppinut saamaan palkan ensimmäisestä keppivälistä, joten sillä ei ole tatsia suorittaa viimeistä keppiväliä. Takaperin ketjuttaen koira malttaisi suorittaa kepit aina viimeiseen keppiväliin saakka koska se olisi oppinut että viimeinen väli aiheuttaa palkan. Kuvassa koiran focus siirtynyt liian aikaisin ohjaajaan.

Alku aina sujuva, oikea focus

Jälleen keppien lopussa focus siirtyy etupalkkaan tottumattomuuden
takia liian aikaisin etupalkalle

Näissä treeneissä Caran focus säilyi todella hyvin, koska se oli jo ennen keppejä
 kerennyt oivaltaa ettei palkka enää tulekaan ohjaajalta

Oikea focus

Jälleen oikea focus

Focus edessä, kepeillä.

Miten sitten olemme tähän saakka hoitaneet palkkapuolen treeneissä? Olen ensinnäkin palkannut koirani lähestulkoon aina itse, eli kouluttaja tai kukaan muukaan ei radalla ole palkannut koiriani. Olen heittänyt kädestäni herkun maahan tai vetäissyt lelun suoraan treenitaskusta ja leikittänyt koiraa sillä. Kentän reunalla odottaessa olen palkannut koirani suoraan kädestä, mutta niin on mielestäni jatkossakin ok tehdä koska emme ole radalla.

Miten sitten aiomme jatkossa toimia? Niin pitkään kuin jatkan kädestä palkkaamista, vaikka sitten heittäisin namin tai lelun koiralle ilman että annan palkan koiralle suoraan kädestä, ne tulevat olemaan kädessäni kiinni emmekä etene. Oikeastaan likat jaksavat tehdä töitä aika harvalla palkalla ja jo minun kanssani kentälle pääseminen on niille palkka itsessään. Hetken kun joutuu sivussa huutamaan kentälle pääsyä niin kummasti kentälle pääseminen arvottuu koiran silmissä.

Ensinnäkin, jos vain kouluttaja palkkaisi jatkossa koirani, on riskinä että koirat menevät kisoissa ratahenkilön luokse. Ja jos minä jatkan koirieni palkkaamista, olen ikuisesti koirille se kahdella jalalla juokseva mama joka antaa namia ja leikittää. Sellaisen maman kädessä kannattaakin olla vähän kiinni. Me alamme opettelemaan etäpalkkausta, enkä saa edes leikittää koiriani aloittaen leikkiä niin että lelu lähtee minun kädestäni tai taskustani. Koirat eivät myöskään saa enää nameja suoraan minun kätteni kautta, edes maahan heitettynä. Caran kanssa lelupalkka toimii yhdeksässä treenissä kymmenestä, mutta Cicaron kanssa namit toimivat lelua paremmin, joten en luovu namien käytöstä kokonaan. Palkkaus tapahtuu jatkossa niin että vapautan koirat palkalle joka sijaitsee radan reunalla. Opetan koirille että palkalle mennään kun siihen saa luvan ja palkkapaikalla minä annan namin tai leikitän. Täten koirat oppivat, että palkka ei radalla tule koskaan suoraan kädestäni, vaan se tapahtuu vasta vapautussanan jälkeen kentän reunalta kuvun alta. Ja kupua tai suljettua rasiaa käytän siksi, etteivät koirat oppisi ryöstämään omatoimisesti esim. herkkujen luokse. Caralle laitan lelupalkan odottamaan sivuun, ja menemme hyväjes-kehujen säestämänä yhdessä leikkimään lelulla. Mutta lelu odottaa aina sivussa, se ei koskaan tule suoraan minulta vaan se odottaa tasan siellä sivussa. Cicaron kanssa sama juttu, mutta sivussa odottaa kuvun alla tai pussissa hyperhyviä nameja kuten mahapullia).

Palkkaan likkoja jatkossa tietysti myös yllätyksellisesti. Ne eivät saa palkkaa aina samoista kohdista ja tilanteista. Tämän kun aina muistaisikin. Ulkoistamme palkkaa myös muualla kuin agilitytreeneissä, eli esim. tottistellessa koirat saavat palkan tutusta kannellisesta aarrekiposta, joka odottaa likkoja sivummalla. Kun ne kuulevat tietyn vapautussanan, ne saavat rynnätä palkalle. Näin palkka ei tule minulta vaan se on sivussa odottamassa ja täten koirien focus siirtyy minun käsistäni jonnekin aivan muualle. Ja koska Cara ei innostu kuolleesta sivussa mököttävästä lelusta, voi olla että siirryn senkin kanssa lelupalkkaan. Ei auta kuin kokeilla, mutta se on varmaa että vanha palkkaustyyli ei meillä enää toimi!

Minun käteni eivät siis enää hakeudu tuttuun tapaan treenitaskun syövereihin. Mikä on muuten uskomattoman vaikeaa, kun kädet hakeutuvat taskuun aivan automaattisesti!! Seukit treenit menevät siis palkkausta harjoitellessa. Tulevissa treeneissä koirat lienevät hämillään tästä kaikesta, mutta kyllä ne oppivat. Ja niin opin minäkin palkkaamaan koirani. Tuloksia emme odota uuden palkkaustavan jälkeen näkyvän samantien, sillä vaatii useammat treenit että sekä minä että koirani opimme kaikki tämän uuden tavan toimia treeneissä. Mutta kun kehitystä alkaa joskus toivottavasti näkymään, se tulee toivottavasti muuttamaan asioita paljon positiiviseen suuntaan.

Mitä vaihtoehtoja meillä vielä on jos tämä ei toimikaan? Meille ehdotettiin tämän kevätkesän aikana kepeille moniakin palkkaustyylejä, kuten kädellä avustamista ja myöhemmin opitun käsiavun häivyttämistä, mutta siihen en koskaan ole halunnut lähteä koirien kanssa jotka jo ennestään jäävät herkästi kiinni käteen. Meille on ehdotettu sitäkin että kouluttaja palkkaisi koiran keppien lopussa vähän matkan päässä. Tässä taas piilee sama häivyttämisongelma. Kouluttaja ei aina ole palkkaamassa keppien lopussa. Meille on myös ehdotettu että palkkaisin vasta pari estettä keppien jälkeen. No, tällöin koirat eivät oikeastaan palkkaannu itse kepeiltä vaan sen jälkeisiltä esteiltä. Ja jos asetan palkkakipon keppien loppuun, ei kippo voi aina olla keppien lopussa. Onhan kuudella kepillä harjoittelemistakin ehdotettu ja sitä että emme ainakaan toistaiseksi tekisi keppejä osana rataa, mutta mielestäni kepit pitäisi jo sisällyttää rataan, koska koirat kyllä osaavat kepit mutta väärän palkkaustyylin takia niiden focus niillä on väärä, mikä aiheuttaa keppien epäonnistumisen.

Mitä muita hyötyä uudella palkkaustekniikalla on? Minun tulee myös ottaa radikaaleja riskejä irtoamisen suhteen, jotta koirat toisinaan epäonnistuvat esteelle irtoamisessa ja oppivat tätä kautta hiljalleen irtoamaan paremmin. Myös kädestä irtipääsy auttaa ehdottomasti esteille irtoamisessa. Jos pysyttelemme aina mukavuusalueellamme, emme koskaan kehity. Treeneissä saa ja pitää epäonnistua, sillä vain epäonnistumisista alamme ajattelemaan mitä voisimme tehdä toisin, ja niin vaan sitä kehitytään taas yhdessä asiassa.

Roo mukana treeneissä, ja niin nätisti käyttäytyi että.

Vaan kun tätä kaikkea nyt miettii niin onko me vaan tehty yksistä kepeistä liian suuri numero? Koirat odottavat keppien lopussa aina jotakin suuren suurta tapahtuvaksi. Radan pitäisi useammin jatkua keppien jälkeen aivan tavallisesti ja keppien olla vain yksi osa rataa. Kepeiltä ei aina voi tapahtua jotakin. Ja koska koirat jo osaavat kepit, ei niitä tarvitsisi aina palkata kepeiltä. Vaan silti totean aina ennen vuoroamme "aion vetää kisanomaisen radan ja palkkaan vain kepeiltä". Tuota lausetta en enää sano. Ehkä käsipalkka toimii irtoavaisen ja estehakuisen koiran kanssa jonka mielellään haluaisi opettaa hakeutumaan enemmän ohjaajan käteen päin, vaan ei tällaisten jo valmiiksi käsissä olevien koirien kanssa. Sheltit ovat kuulemma 9/10 tapauksesta kädessä kiinni ja niiden kanssa joutuu tekemään jatkuvasti läpi agilityuran työtä estehakuisuuden suhteen. No, aijjaa? Minun feikkishelttini ovat vain puoliverisiä shelttejä, ja ne todella ovat kiinni kädessä. Vaan ennenkuin shelttikansa älähtää - en yleistä. Poikkeus vahvistaa aina säännön.

Niin kauan kuin koira ei osaa keppejä yksittäisenä esteenä, niitä voi mielestäni palkata suoraan keppien jälkeen targetilta, ohjaajalta tai mistä tahansa ajattelematta vielä käteen kiinni jäämisen vaaraa. Mutta kun koira jo osaa kepit, niitä tulisi ottaa joitakin kertoja myös radan osana ilman että niissä onnistumista aina palkataan suoraan keppien viimeseltä väliltä tai sen lähettyviltä. Muuten käy niin kuin meille kävi kontaktien kanssa - koirat odottivat aina, joka ikinen kerta saavansa palkan kontakteilta, joten ne karkasivat aina omin päin kontaktiesteille palkan toivossa. Koirahan menee tietysti sinne mistä saa eniten ja varmiten palkkaa. Aloin palkkaamaan putkilta kontaktien sijaan ja jo samaisissa treeneissä koirat alkoivat hakeutumaan kontaktien sijaan putkille. Viisas koira on samalla aikaa kiitos ja kirous?

Ja nyt niitä kuvia, en ees yrittänyt karsia koska nämä ovat niin herkullisen havainnollistavia ja mahtavia:

Caramel: 

Radalle mars

Alemmaskin voisi toki osua nuo etujalat, vaan kun vauhtia piisaa

Arvaa neljästi pysähtyik

Valssaillaan hässäkkäkohdassa

Nyt tais joku mennä huti

Palkka ei tulekaan mamalta, vaan sivusta koutsilta. Koiralla kuitenkin jo opittuun
tapaan focus ohjaajassa...

... kunnes odoteltiin hetkinen, ohjaaja täysin passiivisena. Koira kääntyi hakemaan
palkan kouluttajalta ja ohjaaja sai leikkiä koiran kanssa

Huutava agilitykoira

Focus valokuvaajassa, buhaha

Palkka kouluttajalta, ei ohjaajalta

Saksalainen sujjuu

Samainen saksalainen ja koiran mielipide

Keskity pitämään kädet passiivisina palkkauksen aikana. Tässä jo focus hyvin heti
suoraan putkelta tultaessa targetilla, ei siis ohjaajan kädessä = onnistuminen!

Cicaro:

Puolivalssaillaan vissiin

Focus ohjaajassa

En ala! Hetipian joku järjestys tähän! Mä lopetan! Todellaoikeesti!

Suora pätkä: focus ohjaajassa.

Hirtto putkeen, irtoaminen ei etene koska koiran focus ohjaajassa

Hirttää hirttää, ja viimein koira irroittaa katseensa ohjaajasta ja voi irrota putkeen

Ei suotta superhampuusi!

Hirtetään hirtetään 

Saksalaisessa ajoitukset kohallaan

Hampuusi on saanut valtavasti vauhtia radalla kun ohjaaja ei ole enää hölkkäillyt juoksemisen sijasta