My Dog History since 1992

Nyt, vihdoin ja viimein, päätin tehä tämän postauksen minun koirahistoriikistani. Tuskin kovinkaan moni tietää, millasia karvakorvia meillon ollu kotopuolessa ku asuin ite kotona. Saatika nähny niistä kuveja...

Ensimmäinen koirakontaktini oli meijän hirvikoira-samojedi -mix Viksu. Viksu oli nuorehko, kun ite synnyin, joten muistan Viksun lähinnä vanhuksena. En muista sitä aikaa, kun Viksu oli nuori, ja muutenkin aika harvassa on muistot Viksusta, mutta kyllä mä sille ruokaa kersana vein ja muutaman kerran käytin sitä lenkillä ihan haltioissani suuren suurella tiellä. :D Oli se hienoa ku oli jo niiiin iso tyttö että sai lenkittää Viksun. Viksulla oli tapana karkailla aika usein. Sen panta oli muka kireällä, mutta jotenkin ihmeen kaupalla se aina sai ihtesä irti. Toisinaan naru petti, toisinaan panta oli ilman koiraa narun päässä. Viksu liikuskeli metsässä ja tiellä, ja aina se jotenkin kotiin osasi tai joku soitti että teijän koira on siellä ja täällä. 

Viksu oli innokas lenkkeilijä. Sehän eli narun jatkeena, joten lenkille pääsy oli sille ilon paikka. Olihan sillä liikkumatilaa, kun se pääsi pihapiiristä aina ylös rinteelle ja metsään saakka pitkän juoksunarunsa kanssa, mutta ulkomaailmaa pääsi katselemaan silti paremmin hihnan päässä - tai Viksumaiseen tapaan, karkuteillä :D Viksulla oli tapana istuskella kopissaan, haukkua toisinaan yöt niin että vanhemmat oli hermoraunioina, mutta kiltti koira se silti oli. Kun oli ukkosta ilmassa, Viksu oli varma ukkosmittari. Se istui kopissaan ja läähätti. 

Se, mikä koitui Viksun kohtaloksi, oli lähinnä vanhuus. Viksulla oli jatkuvasti uusivia kasvaimia takapuolessa, eikä se oikein enää kuullut eikä nähnyt mitään. Ikää oli jo 13 vuotta. Eräs päivä tultiin siskon kans koulusta, ja Viksua ei näkynyt missään. Soitettiin äidille että Viksu on karannut, että muori osaa töistä tullessaan etsiä sitä tieltä. Oltiin sitte saunassa siinä iltasella muorin kans, kun hän kertoi että ei Viksu ollut karannut, vaan äiti oli soittanut ellän lopettamaan sen, koska Viksulla tosiaan oli jo vanhuuden vaivoja, eikä sitä olisi voinut enää pitää talvella yötä sisällä takapuolen vuotavien kasvaimien takia jne. Oli ihan ymmärrettävää, että Viksua ei enää ollut. Ei se tuntunut niin pahalta, vaan lähinnä mieltä rauhoitti se, että se ei enää joutunut kärsimään vanhuudenvaivoistaan, vaan Viksu sai rauhallisen lähdön kotonaan, omassa pihassaan, tuttujen ihmisten lähellä, pitkän elämän elettyään.

Viksu nuorena poikana.

Kun äiti tuumasi, että talvi on tulossa ja Viksun aika alkaa olla lopussa, heräsi ajatus seuraavan koiran hankkimisesta. Tuumailtiin lähinnä leikillä, että punainen irlanninsetteri olisi hieno, ja se tykkäisi uimisesta. Lähinnä se oli vain ohimenevä heitto, koska sekarotuinenhan meille olisi taas tulossa. Netistä ei juurikaan osattu ilmoituksia etsiä myytävistä koiranpennuista, joten äiti kuuli kyliltä että eräs perhe on ottamassa koiranpentua yhdistelmästä, jossa isä on kultsi, emä labukka (Tai näin meille väitettiin, vaikka totuus oli ilmeisesti toinen..). Jäljellä olisi vielä kuulema pari pentua, joista tämä perhe valitsisi toisen, me toisen pennun. Pentue ei ollut kaukana, ja niimpä suunnattiin Kurolanlahteen koiranpentua hakemaan. 

Pentueen viimeisin pentu jäi meille, ja se oli mustavalkea narttupentu. Ensimmäinen narttukoira tässä talossa. En muista tarkalleen pennunhakutilannetta, mutta se oli hyvin nopeasti ohitse. Pennun emo tuli haukkuen sisältä luoksemme, nuuhki hetken häntä heiluen, ja omistaja kertoi että nyt olemme sen ystäviä, kun se on nuuhkinut meitä. Pentu ojennettiin meille, tai en ainakaan muista, että se olisi juossut luoksemme mistään... 50e vaihtoi omistajaa, ja niin vaihtoi koiranpentukin. Automatkalla pentu sai nimekseen Tessi. Pentu oli alkuunsa perinteikkäästi ujo, mutta muutaman päivän päästä siitä kuoriutui oikea räähkäläinen. Tessi oli kova riehumaan ja silputtamaan lelujaan, ja pentuaika vilisi ohitse vauhdilla. Tessi oli lähinnä sellainen koko perheen koira. Itselläni ei ollut vielä juurikaan taitoa eikä tietoa siitä, miten koiran kanssa eletään. Äiti sen ruokki, ja koira oli perheessämme lähinnä kotieläin, jota ruokitaan ja jonka kanssa leikitään ulkona. Ei mitään sen kummempaa. 

Pidimme oikeastaan aika tiiviisti yhteyttä pennun kasvattajiin, mutta eräänä päivänä jouduimme kertomaan heille ikävät uutiset. Me perheen kolme kersaa menimme kesäleirille viikoksi Tervonsalmeen, ja toisena leiripäivänämme Tessi oli juossut kotona auton alle, Toni-kissamme perässä. Äiti ei tullut käymään leirillä, mitä ihmettelimme. Minulla oli synttärit leirin aikana, ja äiti vain lähetti lahjan leirinpitäjän välityksellä minulle. Olisi ollut liian vaikeaa kohdata lapsensa, kun tiesi että heille rakas koiranpentu on kotona mullan alla. Tuumasin vaan, että varmaan kiireitä töissä... Leirillä kaverit heittivät läpällä, että mitäs jos Tessi onkin kuollut kun mennään takas kotiin. Eivät arvanneetkaan, miten oikeassa olivat. Oli vaikeaa olla viikkokin erossa koiranpennustaan, ja kun äiti tuli hakemaan kesäleiriltä, ensimmäinen kysymys äidillemme oli, että onko Tessi mukana autossa. Äiti oli hyvin tyhjäkatseinen, ja lyhyin sanoin saimme kuulla sen, mitä yksikään lapsi ei haluaisi kuulla. "Tessi jäi auton alle." Ensin tuli järkytys, sitten loppumaton itku. 

Lähdimme kotiin, ja äiti kertoi mitä oli käynyt. Muutaman kilsan päässä asuva pariskunta oli ajellut ohitsemme, ja Tessi oli rynnännyt niin yllättäen kissan perässä tielle, ettei mitään ollut tehtävissä. Kyseinen pariskunta vielä ennen matkaan lähtöään mietti, mennäkkö meidän ohitsemme kulkevaa reittiä vai toista reittiä. Tuloksena autossa lommo ja tiellä makaava pieni musta mytty, jonka kaulapanta oli raastautunut irti ja poikki. Meillä on tuo panta vielä tallessa, muistona Tessistä. Äiti oli haudannut Tessin yhdessä tämän pariskunnan kanssa, ja tuttuja ihmisiä kun ovat, tuntui heistäkin todella pahalta, kun ajoivat koiramme ylitse. 

Olin lapsena todella vihainen tälle pariskunnalle, vaikka eihän se heidän syynsä ollut, kun koira hyppää ihan yllättäen tielle. Tessi ei vain oppinut kodin rajoja, ja jahtasi liiaksi kissoja. Se koitui tämän koiran kohtaloksi, kun se oli noin 4-7kk ikäinen, en tiedä tarkalleen, kuinka vanhaksi se eli. Myöhemmin, kun on nähnyt Tervon kylillä Tessin veljen, Jepen, joka on nyt jo lähemmäs 10-vuotias, on tullut miettineeksi, että Tessi tuskin sisälsi vain kultsia ja labua. Nimittäin Tessin veljen korvat ovat pystyt, mikä ei labu/kultsi yhdistelmässä olisi mahdollista. Eli meitä huijattiin Tessin roduissa.

Tessi ja Viksu vielä yhtä aikaa meillä. Tuntui oudolta, kun
oli kaksi koiraa samaan aikaan talossa, vaikkakin vain hetken
aikaa.

Tessi kuistin kiveyksellä.

Tessin ensimmäisiä päiviä meillä. Sillä oli tapana laittaa pää
koivujen väliin ja nuokkua siinä. Myöhemmin tuohon
paikalle kasvoi tammi, joka on nimetty Tessin tammeksi.

Koska Tessi lähti niin yllättäen, äiti kerkesi jo katsella uutta koiranpentua lohdutukseksi entisen mentyä, kun olimme kesäleirillä. Äiti kävi katsomassa parhaan ystävämme kanssa koiranpentua meille, mutta jostain syystä tämä pentu ei ollut meille sopiva, sisälsi vissiin metsästäviä rotuja tmv. Oli outoa olla kodissa, jossa ei ole koiraa. Oli niin hiljaista ja elotonta. Röllin ja sisarustensa myynti-ilmoitus taisi löytyä netistä, vai olikohan Keltaisen Pörssin lehdestä. Tessin mentyä olin katkera, enkä uskonut löytäväni sopivaa koiraa meille mistään. Aina sekarotuisissa pennuissa oli joko sakemannia tai muuta vahvaluonteista koiraa, tai sitten oli metsästäviä rotuja. Ei siis meille sopivia rotuja.

About viikko Tessin menehtymisestä bongattiin ilmoitus kultsi-samojedi-berni-labukka pennuista, jotka sijaitsivat Nilsiässä, 1½h ajomatkan päässä meiltä. Meillä oli kesäreissu asuntoautolla Pohjoisiin tulossa muutaman päivän päästä, joka kestäisi viikon verran, ja pennut olivat jo luovutusiässä. Äiti soitteli kasvattajalle, ja varasimme pennun, jälleen pentueen viimeisen yksilön. Pentueessa oli kermanvärisiä, kultsin näköisiä pentuja, ja sitten oli mustia oransseilla merkeillä. Meille jäi tumma uros oransseilla merkeillä. Sovimme, että haemme pennun kesälomareissun loputtua, ja niin teimme.

Pennun kasvattajat asuivat kodikkaassa, pienessä puutalossa maalla, muistan eteisen valtavista lankuista tehdyn lattian. Pentueen viimeisin pentu juoksi iloisena meitä vastaan ja riehui emonsa turkissa kiinni. Emo oli ystävällinen vieraita kohtaan, saman värityksen omaava kuin meille varattu pentu. Juotiin kahvit ja maksettiin pentu, joka maksoi huisit 75e. (Verratkaas nykyseropien hintoihin... Ei irtoa edes sekasoppapentu alle satasella). Pennulle oli annettu kasvattajalla työnimi, Rölli. Automatka meni taas pentua ihastellen ja nimeä sille miettien. Lopulta päädyimme pitämään pennun työnimen, joten pennusta tuli virallisesti Rölli. Muistan, että pentu istui autossa kuin vanha tekijä, kaikessa rauhassa automatkasta nautiskellen, vinkumatta. Kerran pysähdyttiin pissitauolle, kun oltiin jo Tervon puolella.

Rölsky varttui ja kasvoi peräti 62cm korkeaksi, vahvaksi koiranaluksi. Röllin kanssa lenkkeiltiin sivutiellä, koska Rölliltä oli Tessin auton alle jäännin takia ankarasti kielletty menemästä tielle. Tessiäkin koetettiin tietysti neuvoa, että tielle ei ole asiaa, mutta se ei silti koskaan oppinut. Rölli oli koira, joka herätti kiinnostukseni siihen, että koira voi olla muutakin kuin vain pelkkä kotieläin. Röllin kanssa kokeiltiin koirahiihtoa, estehyppyä ja temppuilua. Röllistä tuli oikea temppukoira, se osasi melkoisen liudan erilaisia temppuja. Pojan sosiaalistaminen vaan jäi huonojen kulkuyteyksien takia hyvin vähälle, joten se suhtautui vieraisiin koiriin varauksella, eikä se niitä nähnyt kovinkaan usein. Röllin kanssa vietettiin monet kivat hetket luonnossa liikkuen, ja Rölli rakasti autoilua ja marjastamassa mukana oloa.

Rölli oli tasapainoinen ja erityisen leikkisä koira, ja se totteli varmasti omistajiaan. Tielle se ei taatusti mennyt, ja omistajan käskyt olivat sille laki. Sisäsiisteyden Rölli oppi kertaheitolla, sillä se teki vain yhdet tarpeet sisälle ja se loppui siihen. Röllillä oli melkoinen määrä leluja, ja pennusta saakka Röllille opetettiin eräs hassu tapa. Se sai aina iltaisin iltalauantai(makkarasiivun). Jos toisinaan kukaan ei muistanut antaa Röllille iltalauantaita, niin Rölsky seilasi korvat hörössä meidän perässämme, että missä se iltalauantai viippää. Rölli oli selkeästi äidin koira, äitihän sen ruokki ja muori oli myös johtajahahmo Röllille.

Röllinkään elämä ei päättynyt onnellisesti. Lähdin itse rannalle kavereiden kanssa, kun siskoni oli kotona mennyt Röllin kanssa lenkille rantaan. Sisko tuli takaisin kotiin, ja odotteli että Rölli tulee tapansa mukaan pian takaisin. Röllillä oli siis tapana huuhailla lähimetsissä, ja se oli sille ihan luvallista. Rölliä ei kuitenkaan kuulunut, joten Liisa lähti etsimään sitä. Rölli odotti erään mäen pohjalla, pää nuokuksissa. Liisa ei ymmärtänyt nuorena, että koiralla on varmaankin joku hätänä, vaan kutsui Rölliä tulemaan kotipihaan. Röllihän seurasi, ja kotona se meni varjoon makailemaan. Äiti ja Liisa huomasivat Rölskyn läähättäessä kaksi pistettä kielessä. Kyykäärmeen purema. Eikä se vielä riittänyt, vaan takajalassa näkyi myös visvaiset puremajäljet. Minulle soitettiin, että Rölliä on purrut käärme, ja että siskoni ja äitini ovat eläinlääkärissä, ja Rölliä on nesteytetty.

Kotona Röllin takajalka oli kuin tukki, ja koira voi huonosti. Eläinlääkärit päästivät sen kotiin ja sanoivat että tullaan huomenna uudelleen jos koira ei vielä ole kunnossa. No, aamulla Rölli ei todellakaan ollut kunnossa. Se oli tuskin tajuissaan, jaksoi juuri ja juuri horjua ulos, ja se piti nostaa autoon. Niin reipas matkailija, joka oli aina ykkösenä itse hyppäämässä kyytiin, ei nyt itse ollut ollenkaan menossa mukana.

Olimme tässä vaiheessa siskon kanssa töissä kylän koirahoitolassa, ja äiti soitti että tuli lähtö Kuopioon eläinlääkäriin. Eläinlääkärit olivat sanoneet, että koira saattaa kuolla jo matkalla. Rölskyä oli yritetty laittaa tiputukseen, mutta suonet olivat jo niin huonona elimistössä virtaavasta käärmeenmyrkystä, ettei sitä saatu tiputukseen Suonenjoella eikä toisaalla, en nyt muista että missä vielä ravattiin S-joen lisäksi. Kuopioon ajettiin tuhatta ja sataa, koira jossakin tajunnan rajamailla, ikenet vitivalkeana ja kieli mustilla läiskillä päästiin viimein eläinlääkäriin. Koira saatiin lopultakin tiputukseen ja jätettiin se sinne yöksi.

Ellä sanoi, että soittaa, jos koira on jouduttu lopettamaan, ja jos hän ei soita, kaikki on hyvin, ja koira voidaan hakea aamulla kotiin. Ajeltiin kotiin hyvin hiljaisella porukalla, ja ilta oli piinaavin ikinä. Toivottiin, että puhelin olisi pysynyt vaikka ikuisesti hiljaa, kunhan vaan ei ellä soittaisi. Puhelin soi jossain vaiheessa iltaa, mutta se ei ollut ellä. Mutta kylläpä säikäytti. Myöhemmin se kohtalokas soitto sitten tuli, äitimme meni ulos puhumaan, ja kun siskoni raotti ovea, hän kuuli äidin puhuvan pahvilaatikosta. Siskoni tuli kertomaan siitä minulle, ja arvasimme, että Rölliä ei enää ole. Tuo ilta oli ehkä surullisin ilta ikinä, kun 5-vuotias koiramme lopetettiin. Äiti haki Röllin Kuopiosta ystävänsä kanssa, ja Rölli haudattiin seuraavana päivänä kera ketjukaulapantansa ja punaisen huivinsa.

Rölli avasi mieleni uudella tavalla koiramaailmaan, siihen, että koirat eivät ole vain pihakoristeita ja kotieläimiä, vaan todella monipuolisia ja syvällisiä olentoja, joista saa oikean ystävän, niin kuin ihmisistäkin. Ainahan koira oli minulle tärkeä otus perheessämme, mutta jotenkin eri tavalla kuin noista ajoista lähtien.

Nuorukaisia molemmat.

Rölli Hermanni

Sittempä tulikin jo Sani, jonka tarina jatkuu yhä, ja toivottavasti vielä pitkän aikaa. Sani on ihan minun koira, se on pienestä pitäen tykännyt nukkua minun kanssa, ja minä sitä lenkitän ja ruokin. Kun muutin kotoa pois Kajaaniin, Sani istui katsomassa tielle kahden tunnin ajan, suostumatta tulemaan sisälle. Se jäi kaipaamaan minua ja mökötti pihassa koska en ottanut sitä mukaani. Sanin kanssa on kokeiltu jälleen uusia lajeja ja opeteltu, kuinka sitä koiraa oikein hoidetaan. Ja tietenkin yksi tärkeimmistä etapeista Sanin elämässä oli, kun Sanista tuli kuuden pennun äiskä... mistä taas alkaa Cicaron ja Caramelin elämä, ja sieltä nousseen kiinnostuksen kautta Auroran liittyminen mukaan pieneen laumaamme. Sanin pentuprojekti opetti minulle jo ennen käynnistymistään valtavasti asioita nykymaailman koiranjalostukseen liittyen, ja jälleen silmäni avautuivat ihan uudella tavalla.

Paljon on opittu, ja koirat tulevat kyllä pysymään aina isona osana elämääni. Seropeihin olen hurahtanut, ja tällä hetkellä itseäni kiinnostavat järkevät rotuyhdistelmät, joilla voidaan saada aikaan terveempien koirien tulevaisuus, ja tämän asian tiimoilla aion edelleen keskustella netissä ja elämässä muutenkin. Pidän seropien puolia, sillä ne eivät ainakaan maailmaa pahenna, vaan skippaavat sisäsiittoisten rotukoirien perinnölliset sairaudet ja todennäköisemmin sairaan ja lyhyen elämän.

Pieni paimenenalku.

Sani 2012

Sani 2008.

Tämän postauksen jälkeisenä yönä näin unta, että Caramel jäi auton alle. Se tuntui niin todelliselta, että herätessäni olin itkenyt tyynyn märäksi :D Hyi hemmetti tollasia unia. Kun heräsin, hapuilin pilkkopimeässä koiria, ja Cicaro ja Caramel onneks nukku minu jalkopäässä sykkyrällä <3 otin ja halin kumpaaki, vissiin ihmettelivät ku herään keskel yötä paijaamaan niitä :')