Aluevaltauksia

Starttailtiin 5.4. oman treeniporukkamme järjestämissä agimölleissä nollakoirakkona. Ainoa ongelma oli se vanha tuttu eli estefocus kepeille tullessa, jolloin keppien eka väli ei kummaltakaan koiralta löytynyt ensimmäisellä yrittämällä. Tuomaroin kaksi suunnittelemaani rataa, enkä ollut aikaisemmin tuomaroinut. Ihan vinhaa puuhaa. Ratojen taso vaikutti sopivalta nollien määrään nähden.

Eräs perjantai lauma odotti kotikotona, kun käväisimme reissussa Lahdessa. Koirille kertyi yksinoloaikaa 10 tuntia ja Cismet oli koko tämän ajan sisäsiististi. Hieno likka. Se oli vain tylsyyksissään silputtanut sanomalehtiä. Nuorukainen on hurja käyttämään suutaan, kuten äiskänsäkin tuossa iässä. Joka kerta koulusta kotiin palatessa sai pelätä että mitäs tänään, ja toivottavasti ei mitään kallista. Carahan kiipeili pentuna pitkin erilaisia tasoja jopa öisin, ja sainkin sen kerran kiinni itseteosta kiipeämästä tv-tasolla.

Eipä ole enää jäljellä kuin kaksi viikkoa laumanjohdon pisimpään reissuun ikinä. Mitenhän sitä osaa olla ilman koiria viisi viikkoa, ja mitenhän viisipäisellä laumalla menee hoitopaikassa. Kunhan ketään ei purisi kyy, kukaan ei juoksisi heikoille jäille eikä kukaan karkaisi eläinten perään. En tiedä haluaisinko saada kesken reissun ikäviä uutisia kotoa - pyytäisikö vain äitiä suoraan valehtelemaan. Vaan sitten en ainakaan uskoisi jos soiteltas kesken reissun ja hän kertos että kaikki on hyvin ja koirilla menee hienosti. Hankalaa. Luotan kyllä äiskään ihan täysillä hoitopaikkana, mutta ku kyseessä on kaks orava-addiktia, joista toinen elää vaarallista elämää kaikkien tempaustensa kanssa, ei voi ikinä tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan. No, ei pitäs manailla tai pelätä, eiköhän siellä hyvin mee.