Kasvatussuunnitelma 2018

On taas aika avata ajatuksia kasvatusasioiden suhteen, sillä olen toteuttamassa Paimenlauman kolmatta pentuetta alkuvuodesta 2018. Aikaisemmat höpinät kasvatuksesta sekä aikaisemmat pentueet löydät Kasvatus-linkin takaa, sieltä siis pohjatietoa lukemaan jos et vielä ole kärryillä. Toivottavasti en toista itseäni ihan joka lauseessa, vaikka huomasin jo muutaman melko samalla tavalla naputellun kohdan kuin aiemmissa teksteissäni on. Jospa sieltä silti uuttakin irtosi.

Naputtelen tässä pätkässä yleisiä fiiliksiä koirien kasvatuksen suhteen ja avaan ajatuksiani siitä, miksi sekarotuisten kasvatus on haastavaa. Ajatukset jalostuu päässä koko ajan kun näiden asioiden parissa pyörii, ja tuntuu hyvältä raapustella näitä jatkuvia pohdintoja välillä tekstiksi. Tulossa on myöhemmin koonti yhdistelmästä C, mikäli Cara tulee kantavaksi.

En itsekään ole kasvattajana täydellinen, mutta ainakin minä mietin näitä asioita (kuulema liikaakin) ja haluan kehittyä kasvattajana. Teksti on pääosin omaa arvomaailmaani peilaavaa mielipidettä, jota olen parhaani mukaan yrittänyt perustella faktojen kautta.

Taustalla vaikuttavat tarve ja tavoite

Ensinnäkin, välillä joudun punnitsemaan ajatuksiani sen asian suhteen, että minähän kasvatan ensisijaisesti itseäni varten. En halua rasittaa enkä riskeerata rakkaita koiriani vain muita varten, saatika pitää pitkiä taukoja kilpakoirillani pentueen vuoksi. Ennen ajattelin, että teetän pentueen vain jos aion jättää siitä pennun itselleni tai jollekulle perheessäni. Ymmärsin aika pian naiivin ajatukseni rajallisuuden, että minulla ei ole tilaa kymmenelle koiralle, ja että kasvatus katkeaa tai joudun käyttämään todella vanhoja narttuja ensikertalaisena, jos todella aion aina jättää joka pentueesta pennun itselleni. Yhtälö oli siis täysin mahdoton eikä aivan loppuun asti viety. Olisiko se sellainen voinut ollakaan toisaalta alkuvaiheessa, kun en nähnyt kokonaiskuvaa niin hyvin vielä silloin. Jo se että minulla on jatkokasvatussuunnitelmia pentueesta josta en itselleni pentua jätä, on tosi merkitsevää. Tämä tosin edellyttää yhteistyökykyisten kotien etsintää ja kasvattien sijoittamista.

Lähtökohtaisesti minulla on tarve tietynlaisille koirille niin arkea kuin harrastuksiakin ajatellen. Arkinen koiraihanne ei ole muuttunut mihinkään, ihannoin edelleen arjessa helppoja ja joka paikassa vaivattomasti mukana kulkevia koiria, mutta harrastuspuolella tulen jonain päivänä väkisinkin siihen tilanteeseen, kun sekarotuinen ei vain enää riitä.

Lopulta ihmisen oma kilpailuhenkisyys ja tavoitteiden asettaminen määrää sen, millaista koiraa alkaa valmentaa huippu-urheilijaksi. Tottakai sitä etsii mahdollisimman tervettä, sopivaluonteista, hyvärakenteista koiraa, joka kannattaisi kouluttaa agilityyn, joka on koiraa kuluttava laji. Tavoitteelliselta kannalta ajateltuna ei ole järkevää kouluttaa lajiin koiraa jolla ei ole riittäviä edellytyksiä kestää ja pärjätä lajissa.

Kuitenkin kaikki se aika, jonka saamme viettää koiriemme kanssa, on arvokasta ja sitä tulee vaalia niin kauan kuin sitä riittää. Johtipa se sitten huipulle tai ei, on matka tärkeämpi kuin päämäärä. Agility on minulle rakas harrastus ja samalla minulla on tavoitteita lajin suhteen, koska olen kilpailuhenkinen. En ole vielä harrastanut ko. lajia kuin viisi vuotta, mutta kun mietin seuraavan koiran elinikää, niin sen kanssa kertyy enemmän ja enemmän harrastusvuosia. Menestymisen esteeksi voi tulla mitä tahansa, mutta entäs jos tavoitteiden esteenä onkin roduttomuus?

Totta kai on mahdollista että omat taidot tai resurssit eivät ikinä tule riittämään huipulle, tai että seuraavista koirista ei vain ole agilityyn, jolloin joudun tekemään ratkaisuja lajin vaihdon tai kilpailemisesta luopumisen suhteen juuri sen koiran kohdalla. Vaikka aloinkin kirjoittaa tätä asiaa siltä kantilta, että millaisen koiran juuri minä tarvitsen elämääni, niin asiallahan on aina se kääntöpuoli, että myös minun on mukauduttava tietyssä määrin koiralle sopivaksi omistajaksi. Vaikka koira menettäisi terveytensä jo nuorena eikä siitä ikinä tulisi kilpavälinettä minulle, se on aina ja ensisijaisesti perheenjäsen josta ei luovuta ennen kuin on suunnilleen kämppä mennyt alta. Koira on paljon muutakin kuin harrastusväline kaksi tuntia viikossa.

Jos minulla joskus olisi rahkeita tähdätä arvokisoihin, harmittaisiko minua jos koiran roduttomuus ottaisi vastaan? Olen vielä lapsenkengissä tässä agilitymaailmassa, sillä vastahan sain ensimmäisen koirani agilityn ylimpään luokkaan. Koiran elinikä on kuitenkin pitkä, ja tällaisia asioita on punnittava todella tarkoin riittävän aikaisessa vaiheessa. Tässä vaiheessa kolmosluokassa kilpaileminen ja koiran kouluttaminen itsessään paremmin ja paremmin tarjoavat riittävästi ajatustyötä ja haastetta minulle, joten tällä hetkellä sekarotuisen roduttomuus ei ole ongelma. Kouluttamisen suhteen törmään aina uusiin haasteisiin, joihin haen aktiivisesti ratkaisuja ja yritän samalla opetella paremmaksi kouluttajaksi. Viidenkin vuoden kuluttua asiat voivat olla hyvin eri tavoin.

Jos tehdään sellainen hurja ajatusleikki, että tulevaisuudessa sekarotuisilla ei voisi enää kilpailla virallisesti, niin en voi sanoa etteikö se saisi minua siirtymään rotukoiriin. Arvostan hirveästi kasvattajia, jotka tekevät hyvää työtä kasvatuksen saralla ja tavallaan osaltaan myös SKL:a kaikkine vanhanaikaisine ajatuksinensa. On kuitenkin ymmärrettävä, että kyseessä on hyötyä tavoitteleva monopoliasemassa oleva miljoonabisnes vailla kilpailijoita, ja aina kun raha pyörii, tehdään myös eettisesti huonoja asioita. Kaikki sekarotuisten ympärillä pyörivä on pois SKL:n rahapussista, ja jo sen vuoksi on loogista että SKL:n asenteen sekarotuisia, niiden kasvatusta ja kilpailutoimintaa kohtaan on oltava jäinen. Kyseessä kun on rotukoiria ja niiden kasvatusta käsittävä laitos, eikä sen tulekaan tukea sekarotuisten asemaa. Roturisteytyksiinkin suhtaudutaan yleisesti vielä melko jäisesti.

Miksi, miksi, miksi

Tätä et voi liiaksi kysyä itseltäsi. Miksi sekarotuisia koiria. Miksi juuri tämä yhdistelmä. Miksi juuri tämä tavoite. Miksi juuri nämä ominaisuudet. Miksi joustan juuri tässä. Aina kun joku on kysynyt, että mitä haen yhdistelmilläni ja miksi kasvatan sekarotuisia koiria, olen joutunut hetken miettimään, että mikä on sellainen suurempi tavoite tai ideologia tämän taustalla.

Aivan samat kysymykset voitaisi asettaa myös rotukoiran kasvattajalle, eikä tuohon kysymykseen voisi vastata yhtään sen tyhjentävämmin. Mikä tarkoitus tällä kaikella on. Kasvatat kuitenkin vain koiria, et muuta maailmankaikkeutta. Minulle tämä väylä on oman eettisen ajatusmaailmani toteuttamista, mutta kai ihminen voi jotakin mieltä olla ilman että sitä konkreettisesti toteuttaa? Vaikuttaa voi puhumalla asioista tai tukemalla toiminta jota kannatta, eikä aina tarvitse olla se toteuttava osapuoli. Joten muitakin syitä on, kuten edellä mainittu tarve tietyt ominaisuudet omaaville koirille. Nuo kaksi syytä ovat suurimmat syyt siihen miksi teen mitä teen.

Lisäksi on lukuisia muita syitä, kuten muiden ihmisten tarve samantyyppisille koirille, mikä tukee ja vaikuttaa myös osaltaan kasvatukseni taustalla. Ilman taustalla vaikuttavaa mielenkiintoa kasvattamista, koiramaailmaa ja genetiikkaa kohtaan sekä halua oppia ja oivaltaa, en tätä juttua tekisi. Osaltaan myös huoli suosikkirotujen heikkenemisestä vaikuttaa. Eli itseisarvo koiran kasvattamisessa ei ole se, että kasvattaa puhdasrotuisia koiria. Rodullinen tai roduton, siellä on aina taustalla kasvattajien vaihtelevia motiiveja sille, miksi he tekevät kuten tekevät.

Selvää on, että kaikilla kasvattajilla on jokin päämäärä eli ihannekoira. Yhdistämällä koiria fiksusti voidaan päästä lähelle ihannekoiraa, mutta jos päämäärä olisi lopullinen, kasvatus loppuisi kun tavoite olisi saavutettu. Kasvatuksessa ei ole stabiilia tilaa, koska eihän elämä pysähdy. Yhdistelmän lopputulos vain osuu aina joko lähemmäs tai kauemmas päämäärää. Päämäärä voi olla myös se että rodun tai linjan terveys ja luonne säilyy hyvänä läpi sukupolvien. Odotan itse jokaisesta pentueesta syntyvän juuri tietynlaisia koiria mitä vanhempien perusteella voisin odottaa syntyvän. Minulla on aina jatkoajatus, että seuraavassa yhdistelmässä alan esimerkiksi pienentää koirien kokoa tai vähentää hieman turkkia tai lisätä hieman saalisviettiä. Se mitä yritän tässä tuoda esille on, että tietty ihannekoira on ja säilyy melko muuttumattomana, mutta että aivan jokaisen yhdistelmän kohdalla ei voi päästä yhtä lähelle tätä ihannekoiraa, ja silti jokaisella yhdistelmällä on jokin osa ja arpa tässä kokonaisuudessa.

Voisiko siis koiran kasvatuksen itseistarkoitus yleisesti - kasvattipa rotukoiria tai sekarotuisia - voisi olla että kasvattaa aina mahdollisimman elinvoimaisia koiria geneettisesti kestävällä tavalla ilman että ajaudutaan umpikujaan. Samalla pidettäisi tietenkin kiinni niistä omista arvoista ja asenteista sekä tavoitteista, jotka haluaa täyttää kasvatuksensa suhteen joka yhdistelmän kohdalla. Kaikesta tästä palkintona on kasvattajalle itselleen mielekkäitä koiria.

Ei voi olettaa että sama tavoite säilyy 20 vuotta, kun ajatukset, tarpeet ja kriteeritkin muuttuvat. Ei saa jumiutua omien ajatustensa kanssa. Jos rotukoiran kasvattajalta kysytään että mitä tavoittelet kasvatuksessasi, hän saattaa vastata esimerkiksi että tavoitteena on kasvattaa rodunomaisia, terveitä ja avoimia koiria jotka työskentelevät hyvin niille tarkoitetussa tehtävässä. Jos sama kysymys asetellaan sekarotuisen kasvattajalle, hän saattaa vastata näin: tavoitteena on kasvattaa terveitä ja avoimia koiria jotka työskentelevät hyvin niille tarkoitetussa tehtävässä.

Mikä näissä on erona? Se että sekarotuisen kasvattaja ei tavoittele rodunomaisuutta. Pentueet saattavat varioida ominaisuuksiensa suhteen paljonkin, tai sitten kasvattaja keskittyy tarkasti juuri tietynlaiseen tavoitekoiraan. Kumpikin vie jotakin eteenpäin, koska geenien matka eteenpäin ei pysähdy. Jokainen koira on yksilönä ainutlaatuinen, ja kasvattaja vain antaa suunnan siihen, millaiseksi seuraava ja sitä seuraava jne. koirayksilö muovautuu.

Tasalaatuisuus on tavallaan voimavara ja tavallaan heikkous. Kun rodussa on pieni geenipopulaatio, ovat koirat jokseenkin toistensa kaltaisia - koirat tunnistetaan saman rotuisiksi, niillä on yhteneväiset viat ja voimavarat, niiden luonteissa ja vieteissä on yhtäläisyyksiä. On helppo sanoa, millaiseen kotiin juuri keskiverto rotunsa edustaja sopii. Tasalaatuisuus tarkoittaa kuitenkin samalla sitä, että näillä rotunsa edustajilla on taustallaan aika samanlaiset geenit eli rotukoirat ovat enemmän tai vähemmän sisäsiittoisia.

Kun jalostuksen suhteen on tehty tietoisia valintoja esimerkiksi luuston terveyden parantamiseksi, ja tästä seurauksena rodussa suurimmalla osalla on koirista on hyvä luuston terveys, kääntyy tasalaatuisuus tässä mielessä eduksi. Jos taas tehdään alati riskialttiita valintoja eikä jalostukseen käytettäviä koiria tutkita riittävästi, saadaan geeneihin eksymään myös huonoja, sairauksia aiheuttavia geenejä. Perimältään ahtaassa rodussa tämä aiheuttaa ongelmia, kun jalostuskoirista täytyy taas karsia pois. Perimä supistuu entisestään, ja lopulta ollaan geneettisessä umpikujassa, kun jalostukseen kelpaavat koirat alkavat olla toisilleen liian läheistä sukua. Tätä umpikujaan ajautumista kiihdyttää myös mm. matadorjalostus.Tarvitaan roturisteytyksiä, ja ison liiton edustajatkin ovat hiljalleen myönnytelleet että rotukoirien suhteen ollaan tappavan hitaasti ajautumassa tällaiseen umpikujaan.

Kaikki koirat ovat lopulta pelottavan samanperintäisiä, saatika jos puhutaan yksittäisestä rodusta. Kun roduista karsitaan liikaa pois arvokkaita yksilöitä esimerkiksi epärodunomaisen ulkonäön perusteella, tuhotaan samalla rodulle arvokasta eriperimäistä dataa, jolla voitaisi elinvoimaistaa rodun hyvinvointia. Esimerkiksi suomenpystykorvien kantaa on elvytetty vastikään kannustamalla kotikoirien omistajia pennuttamaan koiransa. Eihän kaikkia edes kiinnosta koirien kasvatus tai eivät kaikki ymmärrä miten tärkeää myös kotipihan perällä majailevan epänäyttelytähden käyttäminen jalostuksessa rodun yleisen hyvinvoinnin kannalta on.

Kun kasvatetaan sekarotuisia

Seuraavaksi avaan hieman ajatuksiani koiran kasvatuksen haasteista sekä vielä erikseen nimenomaan sekarotuisten koirien kasvatuksen haasteista. Miksi sekarotuisen kasvattajan tulisi tavoitella kuuta taivaalta? Sekarotuisen kasvattaja joutuu herkemmin silmätikuksi jonka toimintaa tarkkaillaan ja syynätään, koska sieltä oletetaan automaattisesti löytyvän jotakin moitteen sijaa, kun kasvatetaan ulkona kirjoista ja kansista. Samaa kohtelua tuskin saa moni rotukoiria kasvattava ihminen. Kaikkea uutta vastustetaan jo ihmisluonnon vuoksi, ja ehkä siksi myös sekarotuisten kasvatukseen suhtaudutaan niin kriittisesti.

Entä kuinka mitataan kasvatukseen käytettävien sekarotuisten laatua? Tähän on monta keinoa rotukoirapuolella, kuten kokeet, kilpailut, luonnetestit, näyttelyt ja subjektiivinen sekä objektiivinen havainnointi. Kokeissa ja kisoissa menestyminen kertoo että koiralla on sellaisia ominaisuuksia, joita kyseisissä kokeissa tarvitaan. Useista kokeista ja kisoista saa myös kirjallisen arvostelun, josta myös voi tehdä päätelmiä koirasta. Koiraa on hyvä tarkkailla erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa, jotta nähdään miten se reagoi erilaisissa ärsykekynnyksissä. Kun omistaja mittaa oman koiransa laatua, on kyseessä subjektiivinen havainnointi. Omistajan on vaikea arvioida omaa koiraansa täysin puolueettomasti, koska oma koira on paras koira ja omaan koiraan muodostuu voimakas kiintymys. Siksi on tärkeää kuunnella herkällä korvalla myös muualta tulevaa palautetta eli objektiivista palautetta, kun joku ulkopuolinen tarkkailee koiraa. Luonnetestiin ja näyttelyihin sekarotuinen ei pääse, joten siltä osin koirasta on saatava muuta palautetta muita kanavia hyödyntäen.

Samasta koirasta voi saada erilaisissa tilanteissa hyvin erilaisen kuvan. Jos joku tarkkailisi minun koiriani mätsäreissä, agilitykisoissa ja kotonamme, niin koirani saisivat täysin erilaiset kuvailut näistä tilanteista. Minä olen henkilö joka osaa sanoa kaikkein kattavimman kuvauksen näistä koirista koska olen ollut niiden kanssa monessa erilaisessa tilanteessa ja tiedän miten ne reagoivat. Joku ennestään vieras ihminen voisi antaa objektiivisesti hyvin erilaisen kuvauksen koiristani, ellei hän näkisi niitä erilaisissa ympäristöissä, erilaisten ärsykkeiden ja viretilojen vallitessa.

Tämä on yksi syy miksi haluan aina muutamaksi päiväksi hoitoon urokset joita käytän kasvatuksessani. Vain sillä tavoin voin muodostaa edes jokseenkin totuudenmukaisen kuvan koirasta. On toki tunnettava, mistä koiraeläimen luonne koostuu, ja miten vietit vaikuttavat koirien reagointiin eri tilanteissa. Muuten kaikki käytöksen tarkkailu on vain arvailua ja johtopäätösten tekoa osin ehkä inhimillisellä silmällä, mikä on väärin kun kuitenkin tarkastellaan täysin ihmisestä poikkeavaa eläintä. Koiran inhimillistäminen on vaarallista ja harhaanjohtavaa, mutta miten muutenkaan koiran käytöstä voisi tulkita jos emme ymmärrä koirien kieltä? Emme automaattisesti osaa kuin oman lajimme kielen, joten on meidän velvollisuutemme opetella kanssamme elävien eläinten elekieli ja vuorovaikutus.

Jos tarkastelee omaa kasvatustaan liian subjektiivisesti, vaarana on että sokaistuu omien koirien tasolle. Myöhemmin saattaa tyytyä aikaisempaa heikompaan materiaaliin ja katsoa enemmän asioita sormien läpi. Varsinkin jos kasvatusmateriaali on vähissä, on oltava tarkkana. Liika joustaminen on huonompi vaihtoehto kuin kasvattamastaan linjasta luopuminen. On hyvä tehdä itselleen suuntaa-antavia kriteereitä, joissa ei voi joustaa laisinkaan, ja kriteereitä joissa voi joustaa hieman tarpeen mukaan. Vielä kerran - täydellistä koiraa tai yhdistelmää ei ole olemassakaan! Se, missä ja kuinka paljon kukakin joustaa, tekee meistä kasvattajina persoonia, ja näiden valintojen perusteella pentujenostajat valikoivat, mistä pentunsa hankkivat. Kriteereitä on yhtä lailla kasvattajilla kuin pennunostajillakin.

Rodunomaisuus kasvatuksessa rajoittaa mm. genetiikan kannalta, mutta se myös tarjoaa turvalliset raamit kasvatukselle. On sovittu rotumääritelmä mitä kohti pyrkiä ja minkä avulla voi perustella valintojaan (hyvässä ja pahassa), vaikka jokaisella kasvattajalla kuitenkin on myös ne omat ihanteensa ja tavoitteensa. Sekarotuisten kohdalla roduttomuus voi muodostua ongelmaksi siinä vaiheessa, kun kasvattaja ei tiedä mitä hän oikeastaan haluaa. Ei ole rotumääritelmää mitä kohti pyrkiä, joten oma ihannekoira ja omat tavoitteet korostuvat aivan eri tavalla. Sekarotuisten kasvattaja luo ihan oman "rotumääritelmänsä".

Sekarotuisten kohdalla on merkitsevää, millaiset taustat vanhemmilla on. Jos emme tiedä kasvatukseen käytettävien koirien taustoja, emme tiedä kasvateistamme juuri mitään. Koira on aina yhtä kuin sukunsa. Pelkät vanhemmat eivät riitä. On aivan erilainen lähtötaso, jos lähdetään kasvattamaan sekarotuisia kahdesta rotukoirasta, kuin että lähdetään kasvattamaan koiria taustoiltaan tuntemattomasta sekarotuisesta koirasta. Eikä koiranet tee autuaaksi. Siellä on todella vähän tietoa koirien terveydestä, ja luonteesta varsinkin. Pelkät nimet taulussa ja yksittäiset luustotulokset, silmätutkimukset tai harvoin ilmaistut kuolinsyyt sekä luonnetestit eivät kerro riittävästi. Esimerkiksi epilepsiaa, allergioita, lisääntymisongelmia, luonneongelmia tai monia muita olennaisia asioita ei kerrota koiranetissä kuin satunnaisesti ja yleensä vasta kuolinsyynä. Moni olennainen asia saattaa siis jäädä huomaamatta. Koiranetin tietokanta on hieno alku, mutta se on vain pintaraapaisu koirien hyvinvoinnista.

On nähtävä vaivaa tutustumalla, ottamalla selvää ja kyselemällä. Kasvattajan on oltava valtavan hyvin perillä kasvatukseen käytettävien koirien taustoista ja linjoista ja jossain määrin myös koko rodun tilanteesta. Sekarotuisten kohdalla pitäisi siis periaatteessa olla perillä usean rodun tilanteesta, ja tämä voi olla haaste. Yksilötasollakin voi kasvattaa ottamalla selvää yhdistelmään käytettävistä vanhemmista, mutta pidemmällä aikavälillä suvun tunteminen laajemmin auttaa välttämään sudenkuopat.

Ongelma vai ominaisuus

Sekarotuisten kohdalla harvemmin törmää rotukoirissa nähtäviin ylilyönteihin, jotka normalisoituvat pelottavasti ihmisten silmissä. Ominaisuudet joita ennen olisi kauhisteltu, kuuluvat nyt moneen rotuun. Liioitellut ominaisuudet viedään pidemmälle ja pidemmälle ja tietyt suosituksi nousseet piirteet kuten lyhytjalkaisuus ja -kuonoisuus, siirtyvät jopa rodusta toiseen. Siinä vaiheessa kun rodun laadun huomataan laskevan, olipa kyse elinvoimasta, lisääntymisestä, arkitoiminnoissa jaksamisesta, luonteesta tai terveydestä, pitäisi asialle alkaa kiireen vilkkaa tekemään jotakin. Miksi saamme jatkuvasti lukea netistä, kuinka monet rodut menevät kohti loppuaan? Milloin harmitellaan kun koirat eivät enää jaksa hengittää tai lisääntyä tai kun rakenne tai luonne ei enää salli normaalia hyää koiranelämää. Miksi asioiden annetaan mennä huonommaksi?

On tiettyjä ongelmia ja ominaisuuksia joita jotkut ihmiset eivät ota tosissaan. Ne on hiljalleen hyväksytty osaksi rotua eikä niihin enää kiinnitetä juurikaan huomiota. Tiedämme kaikki nimetä tällaisia rotuja, koska media nostaa voimakkaasti esiin varsinkin räikeimmät tapaukset. Entäs vähäpätöisemmät, mutta silti huomionarvoiset seikat, joista ei juuri osata huolestua. Tiedän esimerkiksi rodun jossa korvien aukeaminen pakkasella on normaalia, se vain kuuluu rotuun että osalla yksilöistä korvat eivät kestä pakkasta. Tiedän myös rotuja, joissa koirat eivät opi kunnolla sisäsiisteiksi ja rotuja joissa luut murtuvat koska koirat ovat liian hauraita. Rotuja, joissa allergia on enemmän sääntö kuin poikkeus tai kun turkkia on niin paljon että koira tukehtuu helteillä. Tiedän useita narttuja joita on astutettu monen monta kertaa usealla uroksella ja jotka silti joka kerta jäävät tyhjäksi ja omistaja yrittää silti uudelleen ja uudelleen. Ehkäpä nartun vain ei ole tarkoitus saada pentuja. Tai narttuja, jotka eivät hoida kunnolla pentujaan. En ikinä voisi käyttää kasvatuksessani sellaista koiraa jonka emo ei itse osannut hoitaa pentujaan. Sama koskee uroksia, jotka eivät saa narttuja tiineeksi. Tällaiset ongelmat kumuloituvat, jos niitä ei oteta vakavasti.

Paimenlauman tulevaisuus

Jos Caramel ei enää saa toista pentuetta, on Cismet ainoa josta voin tällä hetkellä jatkaa kasvatusta. Eikä se olisi maailmanloppu, jos homma tähän katkeaisi. Mikään ei ole ikuista, eikä todellakaan ole itseisarvo, että jatkan samaa linjaa eteenpäin, kunnes minulla on x määrä saman polven koiria sievässä rivissä. On siis yhdentekevää, hankinko vaikka aivan toisen taustan omaavan koiran ja jatkan kasvatusta siitä, jos jatkan. Jos omistuksessani oleva koira on riittävän hyvä ja minulla on vielä suunnitelmia tulevaisuuden varalle, voin kasvattaa siitä pentueen ihan hyvillä mielin.