Paimenlauma

13.5.2016

Hyvästit ovat vaikeimmat

Ei ole mitään muuta paikkaa minne kirjoittaa päätä auki. Meidän perhehevosemme kuoli. Poju tuli meille toukokuussa 2007. Se oli maailman parhain ja uskomattomin tunne. Meistä oli tullut hevosenomistajia. Niin vaan kaikki muuttuu eikä näiden melkein 9 vuoden jälkeen enää ollakaan kavioliitossa. Täällä on videoita Pojusta.

Viimeinen talutuslenkki

Viimeinen kuva meistä yhdessä

Sunnuntaina 1.5., kävin katsomassa Pojua viimeksi, kun palasin koiran astutusreissulta ja vapun vietosta. Taputtelin ruunaa tuolloin tietämättäni viimeisen kerran ja kiittelin sitä taas kaikesta. Seuraavana sunnuntaina, äitienpäivänä 8.6., olin juuri päässyt töistä, kun huomasin äidin kyselleen että olenko vielä töissä. Vastasin etten ole ja pian äiti jo soittikin. Pojua ei enää ole.

Muserruin palasiksi. Ääni väristen sain kysyttyä, mitä on tapahtunut. Poju vain kuoli, omalle laitumelleen, kauniina kesäisenä toukokuun iltana. Enkä edes päässyt katsomaan ruunaa, koska minut oli hälytetty vähillä yöunilla töihin, ja heti tulevana maanantaiaamuna odottaisi jälleen pitkä, aamusta iltaan kestävä työpäivä, joten unet jäisivät vähiin jo ilman 1,5 tunnin edestakaista ajumatkaakin.

Kotikentällä

Maanantaina heräsin silmät turvonneina. Menin töihin melko hurjan näköisenä. Töissä ajatus karkaili koko ajan hevoseen. En voinut edes sanoa kollegoille, että miksi olen hieman toistaitoinen ja omissa ajatuksissani. Varoitin vain heti vuoron alkuun että olen nukkunut todella vähän. Olisin menettänyt itsekontrollin siihen paikkaan jos olisin joutunut kertomaan että hevoseni kuoli. Piti kuitenkin yrittää jaksaa hymyillä, tai joku olisi voinut kysyä että mikä on. Silloinkin olisi koppa levinnyt eikä töistä olisi enää tullut mitään. Tauot olivat pahimpia, silloin ajatus karkasi väkisin hevoseen. Vältin puhelimeen vilkaisemista koska tiesin että se on täynnä siihen hetkeen liian kauniita sanoja meidän ruunastamme.

Aamuteellä luin lehteä jossa tuli vastaan artikkeli Troijan puuhevosesta. Työpaikalle viemässäni mukissa oli Pojun ja minun kuva. Kollegoiden puheista löysin vain ne pienet seikat ja merkitykset, jotka toivat mieleen Pojun. Tuntui pahalta kun ihmiset nauroivat ja juttelivat tulevista kivoista asioista ja tapahtumista. Samaan aikaan minusta itsestäni tuntui että aivan kaikki on pysähtynyt.

Työhevosena puita metsästä ajamassa

Maanantaina pitkän päivän jälkeen päätin etten mene katsomaan Pojua kotikotiini vielä viimeistä kertaa vaikka mieli teki. Hevonen ei ollut enää äitini mukaan katsottavassa kunnossa, joten halusin säilyttää siitä hyvän viimeisen muiston silmissäni. Olin jo hyvästellyt Pojun monena kertana kotona käydessäni, sillä tiesin että yhteinen matka alkaa olla loppuunkuljettu ja lähtö voisi tulla milloin vain.

Olihan tämä jo tiedossa, mutta silti tämä tuli niin yllättäen. Tiesimme kaikki että tämä tulee olemaan Pojun viimeinen kesä, ja että ruunan voimat alkavat olla vähissä. Olihan ruuna jo laihtunut paljon sitten lopputalvesta ja alkukeväästä ja sen sydän löi aivan liian lujaa suurelle eläimelle. Ratkaisu olisi pitänyt tehdä viimeistään tänä kesänä. Ruuna päätti tehdä valinnan itse ja nukkui ikiunta laitumella, jossa se oli nähty vielä 6 tuntia sitten hyvissä voimissa. Sen turkki ei ollut likaantunut eikä harja sotkeentunut maa-ainekseen. Se oli kuollut nopeasti ja toivottavasti kivuttomasti. Siskoni mukaan Poju oli hetkellisesti vaikuttanut sinä iltapäivänä hieman normaalia virkeämmältä ja olikin kommentoinut asiaa ääneen. Tuo virkeys enteili jälleen poislähtöä, niinhän se aina menee, töistä kun tämän muistan ja tiedän. Pojukin tiesi.

Poju oli isoliikkeinen hevonen

Poju eli melkein 28-vuotiaaksi. Se on hyvä ikä jopa suomenhevoselle. Tuntui omituiselta lukea Sukupostista Pojun kuolinpäivä. Poju hyväksyi koiralauman mukaansa lenkeille. Koirat saivat lipaista Pojua takajaloista eikä ruuna niistä välittänyt. Välillä se luimisteli liian lähelle tuleville koirille, mutta koskaan se ei olisi voinut ketään satuttaa. Se oli taatusti maailman hyväsydämisin hevonen. Sen selässä monet pienen pienet ja suuremmatkin ihmiset ratsastivat ensimmäistä kertaa. Teimme sen kanssa kaikkea hurjaa ja joskus vaarallistakin. Se oli niin uskomattoman luotettava, ettei edes sen mahan alla makaileminen tai maastossa laukatessa sen selässä seisominen tuntunut liian vaaralliselta.

Pellolla ruuna kiidätti tasaisella laukallaan

Poju tarjosi iloiset, naurunherskyvät kyyditykset talvisella rekiajelulla Tervon vanhainkodin asukkaille je henkilökunnalle. Poju lähti mukaamme metsään, osallistui videoprojekteihimme, oli Petsien ja Youtuben tunnetuimpia hevosia, kuljetti meitä varmajalkaisesti kärryillä ja erilaisilla rekityypeillä, veti puut metsästä, oppi liudan temppuja, telttaili kanssamme, väänsi koulua kanssamme, hyppi esteitä kanssamme, kärryajelutti juhannuksena, rekiajelutti jouluna, kävi hakemassa ikkunaleipää, veti meitä pulkassa ja rullaluistimissa, kuljetti meitä pyöreässä selässään välillä satulatta ja välillä satulan kanssa, yli esteiden, ojien, peltojen, teiden, metsäteiden ja mantujen. Ei ollut mitään mitä se ei olisi kanssamme suostunut tekemään. Se oli hevonen isolla H:lla. Se oli H. Poika. Kiitos kun opetit meidät hevosenomistajiksi. Kiitos kun saimme olla etuoikeutettuja omistaessamme sinut. Kiitos kun olit paras asia nuoruudessamme, ja saimme kasvaa rinnallasi aikuisiksi. Olit parasta mitä olisimme ikinä voineet toivoa. Hyvää taivasmatkaa Vupponen <3

Poju tunnettiin tempuistaan

Se osasi monta eri temppua

Sen selässä ei tarvinnut ikinä pelätä. Se ei välittänyt edes aura-autoista jos ihminen oli sen läsnä.
Luotto oli todella voimakas puolin ja toisin. Metsäteitä laukatessamme irroitin usein kädet
ilmaan ja nautin vauhdin huumasta.

Makuulle meneminen oli suuri edistysaskel temppulistassamme

Takana Pojun yksiö. Kumarrus ei koskaan ollut Pojun vahvuuksia.

Maailman turvallisin ruuna

Uuttera työjuhta

Kotilaitumien komistus

Tervon kylällä ajeluttamassa eräs laskiaispäivä

Kesästä nauttimassa

Kesä 2010 oli mahtava hevoskesä, ja moni netistä löydetty hevoskaveri kävi katsomassa Pojua

Kotikentällä keväisessä säässä koulua ratsastamassa

Kurkistus ja ystävällinen katse

Esteillä kompuroitiin välillä, mutta pääasia että oli hauskaa

Viimeisiä yhteisiä talvia

Viimeinen yhteinen joulukuva

Poju tiesi että irti juostessa täytyy poseerata kameralle

Tienvarsien nähtävyys

Hevostytön onni

Varma hevonen ja kokematon kuski, Poju kyllä opastaa...

Pihassa jalkapesulla. Taustalla tien takana talli.

Kevään keimailijat

Puff. Muutama hassu päivä. Värittömästä vihreäksi - luonto nimittäin. Caramel heitti talviturkin reippaana kotirannassa jo 5.5. Se olisi noutanut keppiä vaikka kuinka monta kertaa, mutta jäiden vasta lopullisesti lähdettyä en viitsinyt jumiuttaa koko koiraa kylmällä vedellä. Cicaro ja Sani tyytyivät kahlailemaan ja kaivelemaan rannasta vanhoja kalanraatoja ja myyriä. Nyt on käyty melkein päivittäin pulahtamassa sataman rannassa.

Mahdollisesti tiineen koiran havainnointia koiransa habituksesta - Caraa ei oo koskaan ikuna närästäny. Ja 5.5. sitä närästi aamulla paljon. Tytöt eivät olleet edes syöneet mitään normaalista poikkeavaa, ja silti se ahmi ulkona ruohoa nelitassujarrutuksen voimalla, kun yritin saada sitä jatkamaan lenkkiä kesken ruohon nautinnan. Ruoka sille on kyllä maistunut ihan entiseen malliin niin kuin kuuluukin.

Käytin molemmat likat pitkästä aikaa hieronnassa 4.5. kun Carakin on ehkä jäämässä vähitellen lomille. Viime hieronta oli joulukuun lopussa. Kumpikin antautui hierottavaksi paremmin kuin edellisellä kerralla, vaikka edelliselläkään kerralla eivät paljon kummasteleet käsittelyä.

Cicaroa hierottiin tunnin verran, ja sen selkä oli vain aavistuksen kieränä, eikä mitään ongelmakohtaa löytynyt joka olisi vaatinut pitempää käsittelyä. Cicaro oli hieman kireämpi oikealta puolelta. Cicaron aikaisemmasta putkivoltista ei ollut tullut onneksi mitään jumia. Caramel sai kevyen puolen tunnin käsittelyn, ja siitäkään ei varsinaisia ongelmakohtia löytynyt lainkaan. Se oli aavistuksen kireämpi vasemmalta puolelta, ja sen lantio oli aavistuksen kiertymässä vinoon, joten jonkin ajan kuluttua ongelmakohtia olisi voinut ollakin. Oli tosi nasta kuulla että koirilla ei ollut jumeja, eikä reissu silti turha ollut, koska nyt ainakin ennaltaehkäistiin oikeiden jumien syntyminen poistamalla kaikki kireydet. Lämpät ja jäähkyt on siis maltettu tehdä huolella ja kumpikin koira on liikkunut niin etteivät ne ole kehittäneet itselleen jumikkeja. Huippua!

Viikkotreeneissä pidettiin leikkimieliset kisat omalla treeniporukalla, ja treenien parhaan suorituksen tehneelle luvattiin yllätyspalkinto. Rata oli hyppyrata, joka alla. Ekalla Caran yrittämällä unohdin ohjata hyppyhässäkässä hypyt 10-12 (vissiin oli niin hirvee hinku jo kepeille höhö), ja kepeiltä tuli vitonen. Cicaron ekalta yrittämältä tuli keppivirheitä varmaan viieks hylyks asti ja väärä putken pää ku heitin koiran vähä huolimattomasti putkeen. Oon ylypiä siitä että uskallan nykyään lähettää koiraa putkeen aika kaukaakin, ja likat on kehittyny tässä suhteessa ihan selkeesti. Tokalla radalla Caralle tuli näiden treenikisojen ainoa nolla ja samalla se lunasti suklaalevyn äiskälleen. Cicaron tokalla radalla koira teki jo yllättäen täysin puhtaat kepit mutta tehtiin yks kielto hypyltä nro 15 eli vitonen siitä. Ei huono!

Mökkikausi avattiin viettämällä treenien jälkeinen yö mökillä upeasta kelistä ja mökinlaitosta nauttien. Voi jos koirat saisivat aina oleilla mökillä. Ne ois varmaan maailman onnekkaimpia koiria. Niin paljon ne nauttii siellä olostaan. Möksällä mukana oli nuoriso, eli myös Aurora oli messissä kun siskoni oli justii käymässä Lahdesta.

Kaverini ja Unna-porkki majoittuivat luolassamme pe-la välisen yön, koska Unniksella oli elämänsä tokat rallykisat lauantaina. Likat kyräilivät ensin Unnikselle mutta tulivat sittemmin hyvin toimeen keskenään. Aikalailla mukavan olonen laji tuo rallytoko. Mehän on tehty vaan kaks kertaa rallya tyttöjen kans. Ainaki ALO-luokka me vedeltäs läpi heittämällä (hehe vastinetta uhoamiselle tulee sitte aikanaan), eikä AVO-luokassakaan varmaan sen kummempia ongelmia olis. Ehkä sitten vanhuuden päivillä kun aksa alkaa olla liian riskialtista vanhoille neideille, aletaan rallyilemaan. Tai oikeestaan niin me varmasti tehdäänkin!

Hommasin kans uuden tietsikan tiistaina. Vanha kunnon HP jonka sain lukiosta oli jo 7,5 vuotta vanha ja Vista käyttöjärjestelmänä ei ollut järin miellyttävä käytettävä (jep, kui mää pärjäsin). Kattellaan ny miten osaan käyttää ASUS Win10 Intel Core 7 - pakettia. Hurja homma asentaa kaikki uudelleen ja laittaa kone taas oman näköseks. Vaan kylläpä voi kone olla nopea! On vaan opeteltava kirjottamaan melko erilaisella näpiskällä ku aikasemmi.

EIPPA!!

Käytiin pitkällä lenkillä keskiviikkona asevarikon vartiotornilla. Ehkä ainua mesta täällä missä voi pitää koiraa irti suht turvallisesti ja häiriöttömästi. Hyvä niin sillä koirat juos jänön perään, rauh. Cara kääntyi takaisin melkein heti, mutta Cicaro ei tietenkään käänny. Caramel sai siinä rytäkässä louhokselle jänön perään juostuaan kynsivamman. Sen oikean tassun peukunkynsi repsotti ikävästi ja vuodeskeli verta. Nappasin kotona irtonaisen kynnenpalasen pois roikkumasta ja ydinhän siinä näkyi. Nyt on putsailtu sitä päivittäin ettei vaan tulehtus.

Viimeisimmät torstaitreenit vedettiin myös kisanomaisesti. Rata oli aika mielekäs, täynnä ansaesteitä. Sopii näille esteohjautumattomille. Rata alla.

Cicaro sai kehuja siitä kun se taisteli niin hanakasti lelun kanssa. Koutsi kysyi miksei sitä ole aiemmin palkattu lelulla. Se kyllä leikki tosi halukkaasti ja ääntä lähti ku isommastaki koirasta. Se oli myös todella virkeä ja nopeaksikin taidettiin kehaista. Mutta tarkka se on, ihan julmetun tarkka. Se opettaa minulle niin paljon tarkkuutta ja ajoitusta ettei tosikaan. Senttikin väärässä paikassa tai ajoitus aivan snadisti edellä tai jälessä niin virhettä paukkaa. Cara antaa vähän anteeks mutta Cicaro ei anna. Kepit se teki hyvällä vauhdilla ja varmasti. Putkiansaan se juos kerran, sen jälkeen ei enää. Tapaturma-altis kun on, niin pikkumusta törmäs esteeseen nro 4, hyppy kun tuli niin vinosta. Ei noin vinosta mitä kuva näyttää, hieman jäi tuo hyppy turhan jyrkäksi ratapiirrokseen. Kolisi koko este nurin ja koutsin mukaan koira ei oikein enää ollut itsensä törmäyksen jälkeen. Täytyy nyt tarkkailla sen liikettä. Kova osuma pienelle koiralle. Ja viikko sitte hierottiin, hohhoh taas...

Caramel liiteli myös loistavasti, meno tuntui tosi näppärältä ja sujuvalta. Kepit kokeilin ohjata melko kaukaa ja se haki ne erittäin hyvin joka kerralla, mutta keppien lopussa luisti taas ehkä kerran. Ohjasin sen myös pari kertaa "vastakädellä" eli menosuunnassa oikealla puolella ja oikealla kädellä. Olin tavallaan selin keppeihin, rintamasuunta niistä pois päin. Cara ei ollut tästä moksiskaan. Cicarokin onnistui tekemään kepit tällä tyylillä ehkä kerran. Kui nastaa! Ei oikein auennu että miten tällasta tyyliä sitte vois hyödyntää kisoissa muute ku puolenvaihossa heti keppien jälkeen, mutta tulipaha kikkailtua.

Tänään on vaan laiteltu pihaa ja tietsikkaa ja käyty nuuskimassa jänisten jälkiä peltolenkillä. Cicaro sai myös tänään kesän ekan Exspot-annoksensa. Caralta se on nyt kielletty tiineyden takia. Molemmissa ollu pari punkkia jo kiinni, hhh. Huomenna oottelis koulutusohjaajakurssi Joensuussa, notta sinne vaan aamusta ajelemaan kukonlaulun aikaan. Sain kaikki kurssimatskut luettua jo viikkoja sitten. Tulossa siis kiva ja opettavainen viikonloppu.

Jes sain blogin päivitettyä. Kauhee kiire ollu taas joka suuntaan.

7.5.2016

Namia kevääseen

Yhteistyössä Eläinruokatehdas Lemmikki Oy

Vasemmalla kalkkunaherkut ja oikealla kylmäkuivatut lihapullat, namskis!

Kalkkunaherkut
Vanha tuttu uudessa ihanassa ulkoasussa! Pussukassa on 140g kotimaista lämpökuivaamalla valmistettua kalkkunaa. Namit ovat lieriönmallisia, keskikokoisia ja helposti murrettavia kahdeksi namiksi, mutteivät kuitenkaan murustu käteen tai taskunpohjalle. Eivätkä nämä muuten sottaa lainkaan. Valkuaista näissä on 30,8% ja rasvapitoisuus on 42,2%

Lihapullat
Tässä toinen vanha tuttu myöskin uudessa ulkoasussa! Tämä pussukka sisältää 120g kylmäkuivattua kotimaista naudanmahaa, joka tunnetusti maistuu jopa nirsoimmillekin koirille. Nämä namit ovat kalkkunanameja suurempia, mutta tarvittaessa nämäkin saa suht helposti käsivoimilla pienemmiksi palasiksi. Treeninameina nämä eivät toimi pienellä koiralla jatkuvassa palkkauksessa koska näistä kyllääntyy nopeasti kokonsa takia, mutta päivän hemmotteluhetkiin ja lenkkipalkkaamiseen ovat oikein sopivia. Nämäkään eivät sottaa vaikka nameiksi tuoksuvatkin suhteellisen voimakkaasti. Raakavalkuaista näissä on 36% ja raakarasvaa 31,3%

Käy tykkäilemäsä Eläinuokatehdas Lemmikki Oy:n sivuista ja osallistu samalla näiden kahden herkun arvontaan!

Plussat ja miinukset raatikirsuilta

+ rakenne (lihapullat voi tarvittaessa pienentää helposti käsin)
+ tuoksu (etenkin mahapulla namiksi voimakastuoksuinen)
+ saatavuus ja maistuvuus
+ eivät tahraa tai murustu
+ pakkauksen uudistunut ulkoasu
+ suljettava pussi takaa aina tuoreet namit
+ kalkkunanamin koko
- pienellä koiralla treeninameina mahapulla liian täyttävä kokonaisena syötettynä

Soveltuvat sekä kissoille että koirille!

3.5.2016

Tiineyden seuranta

Tiineysviikko	Paino (kg)	Vyötärönympärys (cm)
1. viikko	13,8	42
2. viikko	14,1	42
3. viikko	14,4	43
4. viikko	14,2	43
5. viikko	14,9	44
6. viikko	15,2	45
7. viikko	15,9	48
8. viikko	16,7	51
9. viikko	16,9	51

Uskoisin että jotakuta muutakin kuin minua kiinnostaa seurata Caran tiineyttä. Koiranhan ei varmaksi voi sanoa olevan tiine, ja ensimmäisiä merkkejä nähhään mahdollisesti vasta viikkokausien kuluttua, mutta siitä huolimatta alan dokumentoida asiaa tänne talteen ja muistoksi.

Dokumentoin tiineyden etenemistä tässä samaisessa postauksessa laittamalla tänne aina tiineysviikon vaihteessa koiran painon, vyötärönympäryksen sekä sivukuvan. Tiineys lasketaan alkaneeksi ensimmäisestä astutuksesta eli maanantaista 25.4.

Vaaka ei taida antaa aivan varmoja lukemia, mutta kehityssuunnan sillä kyllä voi päätellä.

7. vrk

Ennen astutusta Cara sai ensimmäisen tiineyteen liittyvän loishäätönsä, Drontal Comp -nimisen valmisteen. Ennen astutusta lauma on madotettu ja tietenkin rokotettu säännöllisesti. Vähäisetkin koirapuistoissa käynnit lopetettiin tartuntatautien pelossa pentupuuhien ajaksi. Ensimmäisellä viikolla ei tiineyden oireita ollut tietenkään vielä nähtävissä. Heti astutuksen jälkeen boostasin ruokintaa snadisti muutaman päivän ajan. Koira ei eronnut käytökseltään normaalista lainkaan.

14. vrk

Toisen viikon aikaan ruokinta, liikunta ja koiran käytös olivat kaikki entisellään. Toiset koirat nuuskivat nyt Caraa tarkemmin, aivan kuin ne haistaisivat tiineyden.

21. vrk

Kolmannella viikolla närästi pahoin, ja ruohoa natusteltiin ulkona paljon. Ruoka maistui kuitenkin entiseen tapaan eikä pahoinvointiakaan ollut. Hetkittäin käytös vaikutti huomionhakuisemmalta ja koira normaalia väsyneemmältä, mutta helteillä lienee osuutta asiaan.

28. vrk

Neljännellä viikolla koiran nisärivistöt vaikuttivat hieman selkeämmin erottuvilta, käytös edelleen huomionhakuiselta ja ruuan tavoittelussa koira oli jokseenkin hanakamman oloinen kuin normaalisti. Kuppi tyhjeni siis normaalia nopeammin ja musta kirsu oli kerjäämässä naposteltavaa tiheämmin. Muut koirat nuuskivat Caraa ja Caran hännänalusta kiinnostuneemmin. Minkäänlaista vuotoa ei ole näkynyt tähän saakka.

35. vrk

Viides viikko sisälsi armotonta googlailua, jatkuvaa epätietoisuutta, arvuuttelua ja kyselijöille vastaamista että no onko se nyt tiine vai ei. Välillä tuntui että ihan selkeesti se on tiine ja kohta taas ettei se varmasti ole tiine. Ihan samanlaista tämä oli Saninkin kohdalla. Koirahan kerjäsi edelleen hanakasti, ei ollut lainkaan pahoinvoiva, se oli rauhallinen ja seuraili lenkeillä paljon perässä. Huomiota se haki normaaliin tapaan. Selällään rentona ollessa vatsalla tuntui "pennunmuotoinen" kyhmy joka vaihtoi paikkaa ja myös pientä muljahtelua. Nisät olivat selkeästi punakat ja ehkä hitusen normaalia karvattomammat ympäriltään. Vatsa oli selkeästi turvakka, mutta ei selkeästi seisoma-asennossa roikkunut mistään. Se oli vain timmimpi ja kokonaisuudessaan ehkä normaalia suurempi. Ehkä Caralla on hyvät vatsalihakset jolloin tiineys ei näy niin selkeästi, ja ehkä pitkällä rungollakin on osuutta asiaan. Tuttuja fiiliksiä tässä varmaan samoilla jännäviikoilla kärvistelijöille. Ruokamäärää lisäsin vähäsen.

42. vrk

Heti kuudennen viikon alussa koiran nisänympärykset alkoivat kaljuuntumaan ja täyttymään. Havaitsin myös kirkasta vuotoa koiran takapäästä useana päivänä. Koiran ruokahalu on aivan mieletön. Sen ajatus on koko ajan ruuassa. Se imuroi kaikki muruset lattioilta, kerjää ihan jatkuvasti, kirmaa heti keittiöön kun alan kolistella ruokakuppeja ja mökillä se kurotteli toistuvasti ulkona grillin päällystä kun sieltä haisi grillipihdit. Namia kädestä annettaessa se meinaa syödä näpit. Jälleen olen lisännyt ruokamäärää vähäisesti. Nisänympärykset olivat jälleen selkeästi kaljuuntuneet alkuviikkoon verrattuna ja vatsa tuntui ja näyttikin pömpöltä koiran seistessä ja selällä ollessa. Pari kaveria on tokaissut että koira on selkeästi pyöreämpi kuin normaalisti. Maanantaina madotin koiran toistamiseen. Kuivaruokaa tuskin alan syöttämään, koira kun saa kaiken tarvitsemansa raakaruuassa, jonka suhteen kuitenkin teen hienoisia muutoksia loppukolmannekseen. Tai, jos löydän jonkun korkeaenergisen, riittävän laadukkaan koiran kuivaruuan niin pentujen ruokintaa ajatellen kuivaruoka voisi olla hyvä lisä. Koira tuntuu olevan jotenkin yllättävän energinen tiineyspäiviin nähden. Loppuviikosta kaikista nisistä erittyi kevyesti kokeilemalla maitoa. Nisät ovat myös jatkaneet kasvamistaan.

49. vrk

Seitsemännellä viikolla maha on edelleen kovin huomaamaton viikkoihin nähden ja epävarmuus kalvaa edelleen. Selällään köllötellessä keskivatsa näyttää ja tuntuu suurelta ja turvakalta, mutta vatsan alalinja ei ole muuttunut. Varasin myös ajan tiineysröntgeniin joka on 21.6. Tiineysröntgen antaa minulle lopulta tiedon siitä, onko koira tiine ja montako pentua on tulossa. Alkuviikosta koira läähätteli normaalia enemmän ja lenkeillä se katsasteli pariin otteeseen takapäätään kohti. Koiran ennen niin ketterä syliinhyppy-temppu on nyt melko vaivalloista. Koiran ilme ja olemus on muuttunut apaattisen lauhkeaksi, tyytyväiseksi. Se kuitenkin jaksaa lenkkeillä ihan samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Ostin 3kg säkin Brit Care Puppy -ruokaa, jota sekoittelen Caran ruokaan vähitellen. Toivottavasti tuo on ihan hyvä ja sopiva sapuska, aikaisempaa kokemusta itselläni kun ei tuosta ole.

56. vrk

Kahdeksannen viikon puolivälissä, tiineysvuorokausilla 52, hiippailin yövuorosta kotiin ja iskin tapani mukaan kädet Pömppiksen mahaan - tunsin selkeitä pieniä potkuja ja liikettä molemmilta puolilta vatsaa. Voi kuinka minä rakastan niitä potkuja, ne ovat tiineydessä kaikkein parhainta. Taisi siinä pari ilonkyyneltä helähtää poskelle. Halasin koiraa ja menin nukkumaan iloisempana ihmisenä ja olin viimein täysin vakuuttunut siitä, että meillä todella odotellaan pentuja!!

63. vrk

Yhdeksännen viikon alkaessa näkyy todella se että koira on rauhoittunut. Muun lauman riekkuessa siellä täällä mökillä Cara säästeli askeleitaan ja vaapotteli perässä rauhallisena. Toki se vielä kirmaili muun lauman kanssa muka-saaliin perään, mutta yleisolemus oli hyvin seesteinen. Cara ei mielellään loiki sängylle, sillä vatsa vaikeuttaa liikkumista. Ruokailun jälkeen meinaa närästää ja koira läähättelee usein suupielet hymyssä, tulevan emokoiran rauhallisuutta huokuen. Potkuja tuntuu vähän joka laidalla mahaa ja muutama potku näkyy jo ulospäinkin. Nisät kasvattavat vielä kokoaan. Mitään vuotoa ei ole näkynyt mutta koira pissailee tiheämpään. Su-iltana sirkkelöitiin pentulaatikko ja kasasin sen vielä samana iltana. Ei IKEAssa sentään myydä kasattavia pentulaatikoita, hah. Keräsin vielä samoilla puhteilla kaiken synnytykseen tarvittavan kasaan ja valmistelin kaiken aivan valmiiksi. Alkuviikolla haen vielä viimeiset puuttuvat tarvikkeet kaupoilta. Pömppis ottikin jo testiunet pentulaatikossaan. Jospa se kelpaa.

Yhdeksännen viikon loppupuolella pentujen liikkeet näkyvät selkeästi ulospäin, ja pentujen ollessa aktiivisimmillaan koko maha muljuaa eri suuntiin. On hassua että pennut ja niiden pienet potkivat jalat voi jo tuntea noin selvästi. Niin lähellä ja silti niin kaukana! Cara vaapottaa perässä lenkeillä, ja kotikotona käydessä pihalla irti ollessa se etsiskeli kivenkolosta pesää pennuilleen. Se läähättelee paljon ja hengitystaajuus on kohonnut. Kaikkein kreiseintä oli kun tajusin lauantaiyönä kuulevani kaikessa hiljaisuudessa pentujen hyvin nopeasti takovat sydänäänet kun asetin pään Caran vatsalle. En tiennyt että ne voi kuulla paljain korvin, joten löydös yllätti täysin ja sai söpöstymään ihan sulaksi vahaksi. Pentujen potkiessa kuului myös tumahduksia. Cara odotutti pyhien ylitse ennen kuin laski viimein lämpönsä 36,9 asteeseen sunnuntai-iltana. Maanantai-aamuna lämpö oli heti aamusta 36,5, ja alkuillasta jo 37,4. Maanantai-iltana koira läähätteli ja vaihteli asentoaan jatkuvasti ja petailikin vähäsen. Ruoka sille edelleen maistuu ja voi olla että se ei täysin syömättömäksi ala laisinkaan. Me on tehty nyt parina päivänä vain lyhyitä ja rauhallisia lenkkejä tässä aivan lähiympäristössä, mammakoiran tahtiin.

Seuraava postaus kertookin jo pentujen saapumisesta maailmaan, joten tämä postaus oli sitten tässä. Tässä on minulle itselleni hyvin seikkaperäiset ja viikkokohtaiset tiineyden seurannan tekstit tallessa tulevaisuutta ajatellen, ja toivon että moni muukin hyötyy näistä.