SERT-saldo kasvaa

 

Mel räjäytti potin 4.12. Varkauden agilitykisoista - kotiintuomisina 0rv -16,49s sij. 1/13 etenemällä 5,06 m/s > SERT-A (2.)

En meinannut uskoa tuloslistaa katsoessani, että minun nippanappa pikkumaksikokoinen, 11,5-vuotias koirako päihitti kaksi muuta nopeaa nollaa? Tehtiin henkilökohtainen nopeusennätys tällä radalla, ei nimittäin ole meidän etenemät koskaan alkaneet viitosella!

Sitten varmaan sen viimeisen agilitysertin metsästykseen? 

Talvella kisaaminen on tympeää, koska koirat palelevat niin helposti. Tiedostan kuitenkin, että koirieni kisaura alkaa olla lopuillaan. Kello käy. Ehkäpä metsästellään kevääseen saakka sitä viimeistä sertiä. Aika näyttää. Toivotaan leutoa talvea.

Lauma muuttaa maalle

Noin 1,5 vuotta sitten kuultiin, että meille sopiva unelmatorppa olisi mahdollisesti tulossa myyntiin, jos sopiva ostaja löytyy. Ei edes aktiivisesti oltu etsitty uutta kotia, mutta tokihan se päämäärä omakotitalosta järven rannalla oli aina elänyt mielessä. Hissun kissun tässä ajassa on selvitelty erinäisiä asioita ja hioskeltu ajatusta torpan omistajanvaihdoksesta. Kummallakaan osapuolella ei ollut mikään kiire asiassa, joten sain myydä oman kämppäni keskustasta ihan kaikessa rauhassa. Pääsimme avopuolisoni kanssa muuttamaan torppaan 2.10. ja olemme nyt asuneet tässä 1,5 kk, emmekä voisi olla onnellisempia. Haaveeni on jo pitkään ollut, että saisin vielä tarjota ikääntyville koirilleni mahdollisuuden asua maalla.

Elämä maalla on vaan kaikin puolin parempaa. Koirat saavat oleilla ulkona tuntikausia pihatöiden ohessa ja toisinaan ihan yksinkin - gps-pannat kaulassa, jos ympäristö joskus alkaisi kiinnostaa liiaksi. Hihnaa ei ole tarvittu koko aikana, ja koirien kropat varmasti kiittelee kun saa olla irti. Pissatukset hoituu oven avaamalla, eikä täällä oo kukaan kattomassa, minkä näkösenä käytät koirat ulkona. 

Olen aina sanonut, ettei asumismuodolla ole väliä koiran kannalta, kunhan koiralle tarjotaan riittämiin mielekästä virikettä ja se on oikeasti osa elämää - myös kodin ulkopuolella. Minähän ottaisin koiran mukaan aivan kaikkialla, jos se vain olisi mahdollista. Mutta jos nyt ajattelen arkea kerrostalossa ja täällä maalla, niin kerrostalossa koira ei voi olla ulkona ilman ihmistä, kun taas maalla koira voi oleilla ulkona omalla pihalla myös ilman ihmisen jatkuvaa läsnäoloa - tietyin rajauksin tietenkin. Kyllähän tämä lisää koiran kokonaisulkoiluaikaa, kun koira saa ulkona nuuskia, vahtia ja kaivaa - olla koira. Eli nyt voisin kääntää kelkkani ja sanoa ymmärtäväni, miksi joku koira saattaa maalla jopa olla onnellisempi kuin kerrostalossa, jos tarkastellaan vain asumisympäristöä. 

Me asumme lossin takana, kuitenkin vain 30 min päästä Kuopiosta, joten täällä ei ole isoja teitä joita pelätä. Ei ole koiria vihaavia naapureita, ei käärmeitä eikä petoeläimiä. Eikä muuten ole naapureitakaan kuin nippanappa näköetäisyydellä. Nää on sellasia asioita, joita mä pidin tärkeenä kotia etsiessä. Ainoa riski koirille tässä asuessa ovat heikot jäät tiettyinä aikoina vuodessa, jolloin koirat eivät ulkoile valvomatta. Asumme siis järven rannalla, joten kesäaikaan koirat pääsevät kuntoilemaan uimalla. Ranta ja koko tontti on puhdasta luonnonhiekkaa. Ja koska naapureitaan ei voi valita, niin me valittiin maailman parhaat naapurit. Pikkusiskoni asuu kihlattunsa ja Auroran kanssa 4 min kävelymatkan päässä, joten koiranhoitopaikka järjestyy puolin ja toisin erittäin hyvin. Täällä pikkukylällä myös pidetään oikeasti huolta toisista.

Koirilla oli hyvin aikaa sopeutua uuteen kotiluolaan. Ikälikoilla oli viime muutossa 4 vuotta sitten haasteita sopeutua uuteen kotiin, joten halusin nyt antaa kunnolla aikaa tottua ennen pitkiä työpäiviä. Olen koko syksyn opintovapaalla, ja palaan töihin vasta tammikuussa. Nyt 1,5 kuukauden jälkeen koirat ovat pisimmillään olleet kotona yksin 9 tuntia ja tulevat nykyään aina ovelle vastaan normaalilla olemuksellaan - alkuun jo muutaman tunnin yksinolo aiheutti sen, että ne tulivat turhan hypenä ovelle vastaan. Yksinoloa oli alkuun vaihtelevasti lyhyistä naapurissa visitoinneista tunnin kauppareissuihin ja sittemmin muutamaan tuntiin. Halusin toteuttaa yksin jäämisen uudessa torpassa mahdollisimman koiraystävällisesti ja onneksi siihen oli nyt tosi hyvät mahikset. Nyt voin jo huoletta jättää koirat yksin, koska ne ovat jo ottaneet torpan uudeksi kodikseen.

Käväisi jopa mielessä, että tänä syksynä olisi ollut erittäin loistava tilaisuus ottaa pentu, kun olin 5 kk opintovapaalla ja opiskelin kotoa käsin. Mutta niin pitkään, kun nykyiset kaksi harrastavaa koiraani jaksavat näin hyvin, en pentua vielä ota. Vaikka agility jäänee pian pois, koirani tulevat varmasti käymään kaverikoirailemassa ja mätsäreissä loppuelämänsä ajan, jos terveys sallii. Olen selaillut kasvattajia ja minulla on tulevasta rodusta ja sen tilasta sekä kasvattajista aika hyvä käsitys jo olemassa, joten se helpottaa urakkaa, kun pentua aletaan oikeasti etsiä.

Agilitykenttääkin on alettu haalimaan esteitä ostamalla. Ensi keväänä katsotaan tarkemmin kentän paikka. Tästä on hyvä jatkaa elämää. Kotoutumistamme ja elämää rannalla voi seurailla Instagramistani blogia huomattavasti aktiivisemmin. 

Saatiin upea mahis käydä keväällä nukkumassa koeyö torpassa, kun pohdittiin sen ostoa.

Kesäisin naapurissa on heppoja. Onneks tytöille tuttu juttu kun meilläkin oli oma heppa joskus.

Rannalla riittää tilaa revitellä ja kesäisin pääsee pulahtamaan veteen.

Naapurin Aurora kylässä.

 

Syysretkikuvia

Teimme syksyllä kuuden kansallispuiston kierroksen 25.9. - 29.9., kun opintovapaalla oli aikaa: Päijänne, Sipoonkorpi, Nuuksio, Liesjärvi, Torronsuo, Puurijärvi-Isosuo. Reissu huipentui Jennyn tapaamiseen. Kiersimme porukalla Puurijärvi-Isosuon. Tällä kertaa ei ollutkaan mennyt pitkään viime tapaamisesta, koska näimme kesällä viimeks meidän mökillä. Kaikki postauksen kuvat ovat Jennyn käsialaa.

Enemmän kuvia syksyiseltä kansallispuistoretkeltämme löytyy Instagramistamme. Tänne blogiin tulee aika vähän enää jaettua meidän arkea.

Hyvästi, Sani

Sani Betty 6.6.2008 - 27.9.2022

Lepää rauhassa, parhain perhekoira ikinä. Edeltäjiesi kuoltua aivan liian nuorina tapaturmien vuoksi, jännitimme, saammeko pidettyä sinut hengissä edes aikuisikääsi saakka. Ehkäpä sait edeltäjäsi oppaiksesi, koska vältit ne samat vaarat, mihin oppaasi joutuivat. Opit kodin rajat ja olit riittävän fiksu välttääksesi lähikontaktit kyykäärmeiden kanssa. Elit kokonaiset 14 vuotta ja 4 kuukautta, mikä  on komea saavutus ihan mille tahansa koiralle.

Tämä vuosi oli vähän huono vuosi. Näit ja kuulit edelleen hyvin ja sait taatusti kopin sinulle heitetystä namista. Mutta sitten tulivat huonontunut ruokahalu, epäselvästä syystä kohonneet maksa-arvot ja haimalipaasi. Kipulääke auttoi ja Sani piristyi ja jaksoi jopa hieman leikkiä. Sitä ei kuitenkaan voinut syödä kuin kuureittain. Borrelioosi poissuljettiin verikokeella ja maksa-arvoja seurattiin - ne eivät oikeastaan nousseet, mutta eivät laskeneetkan. Kokeiltiin erikoisruokaa maksan toimintaa tukemaan. Sani ei kuitenkaan enää suostunut ajoittain syömään lainkaan, joten se sai maksalaatikkoa, paistettua kanaa ja äiti osti sille varmasti kymmeniä eri ruokia, jos joku vain olisi maistunut. Saattoi mennä pari päivää paastotessa ja sitten Sani taas söi. Toisinaan Sani ei jaksanut liikkua kotipihasta lenkille ja toisinaan se jaksoi käydä pienellä kävelyllä. Kävely alkoi kuitenkin olla horjahtelevaa, ja rappusissa takajalat ikään kuin kolisivat portaisiin ja Sani joutui korjailemaan askeleitaan. Takajalat olivat jotenkin huterat. Askel lyheni ja uusimpana löydöksenä anaalirauhasten alueelle alkoi kasvaa patteja, jotka suurentuivat nopeaan tahtiin. Eihän niille mitään voitu tehdä enää tämän ikäisellä koiralla. Lopulta joku pateista puhkesi ja menimme uuteen arvioon toiselle ellälle. Sama tuomio - liian suuri leikkaus ja liian iäkäs koira. Jäi viimeinen ja ainoa vaihtoehto: päästää mummokoira paremmille vesikirppumaille.

Kiitos sinulle maailman lempein, turvallisin ja hyväsydämisin mummokoira. Kiitos upeasta pentueesta ja kasvatuksen maailman avaamisesta vuonna 2011. Kiitos kun opastit lapsenlapsesi hyville tavoille jatkajaksesi. Kiitos kun olit niin hellä ja huolehtiva emokoira. Kiitos kun olit turvana. Kiitos kun saatoit meidät lapsena kouluun ja otit koulusta tullessa vastaan. Kiitos kun jaksoit opetella niin paljon höpsöjä temppuja. Kiitos kun ujutit minut koiraharrastuksen uuteen maailmaan. Kiitos kun olit seuranani, kun muutin pois kotoa. Kiitos, kun pidit lapsillesi ja lapsenlapsillesi kuria, kuten kunnon mummokoiran kuuluu.

Vielä näemme, kun sen aika joskus tulee.

Seuranmestarit 2022

 

Lähdettiin puolustamaan sekä medien että maksien seuranmestaruutta.
Jälleen likat teki temput ja tuotiin tuplamestaruus kotiin - nyt jo toista vuotta peräkkäin. Melille kolmatta kertaa ja Cicarolle toista kertaa peräkkäin.

Mentiin lämppäratana möllirata, jonka jälkeen seuranmestaruusrata ja sen uusinta. Tuloksena kolmelta radalta kummallekin koiralle triplanolla!

Ihana tapahtuma, kun pääsi näkemään isommalla porukalla seuran agiharrastajia ja nyyttärimeininki varmisti, ettei kellekään jäänyt näläkä kisailun jälkeen. Palkinnoksi likat lunastivat kasapäin herkkuja ja raaputuksia. Vieläkö ensi vuonna? Toivotaan, että kisakunto kestää sinne saakka.

Tuplanollat ja tuplasertit

 Caramel 13.8.2022

 Agirata 0rv -6,09s 1. sija SERT-A

💣 Agirata 20rv +0,52s 4. sija 
 Hyppyrata 0rv -6,58s 2. sija


Cicaro 14.8.2022

 Hyppyrata 0rv -4,69s 3. sija
 Agirata 0rv -1,14s 1. sija SERT-A
 Agirata 5rv +1,16s 3. sija

Kotikisoissa tehtiin historiaa - 11 vuoden iässä kumpikin likka avasi viimein sertitilinsä. Olipa ikimuistoinen kisaviikonloppu! Tuomarina oli Sisko Pulkkinen, jonka rataprofiilit sopivat meille loistavasti - paljon ansoja ja melkoista tarkkuutta vaativaa kieputusta, joka ei ehkä sovi nopeille ja irtoaville, "nykyisenlaisille" agilitykoirille - vaan oikein hyvin kiitos minun tarkoille vanhuksille! Koko viikonloppuna ei tehty yhtään keppivirhettä ja vain yksi kontaktivirhe puomin alastulolta - mikä on meille tosi vähän. Mel pudotti reilusti rimoja toisella agiradalla, mutta korjasi hyvin menoaan viimeiselle hyppärille. Se oli jonkun mukaan näyttänyt "paljon kiihkeämmältä kuin ekalla radalla", joten selittänee rimojen pudottelut. Kumpikin veteraani jaksoi ja palautui kisoista hienosti, ja nyt vain mennään kisa kerrallaan. En voisi olla ylpeämpi ja kiitollisempi näistä koirista, kiitos kun ootte. Ihan parasta mennä teidän kans aksaa.

Embark-rotutestien tulokset

Niin samanlaisia, ja sittenkin niin erilaisia!

Kolme koiraa testattu silkasta mielenkiinnosta. Kuten sanottua, hieman varauksellahan näihin rotutesteihin tulee varautua - eihän näitä vielä kovin pitkään ole ollut saatavillakaan. Jotakin totuutta siellä kuitenkin saattaa piillä, sillä Cica ja Cara siskoksina saivat hyvin samansuuntaista dataa geenitestistä, ja varsinkin kun tuota dataa vertaa niiden emoon, Saniin.

Embark tarjosi kahdelle täyssiskolle hieman erinäköiset sukutaulut ja rotukavalkadit. Valtarodut menivät pitkälti oikein, sen mitä tyttöjen suvuista tiedän, mutta puhtaan shelttisuvun collie-esiintymä kummankin sukutaulussa samalla kohdalla on kieltämättä aika vinha juttu. Amerikkalaistausta selittänee? Toki kyse on sukulaisroduista (collie, bortsu, sheltti), joten herää kysymys, miten tarkkaan tällainen rotutesti osaa sitten nuo rodut toisistaan erottaa. Cicaron sukuun testi tarjottelee beaglea alkujuurille, Melin testissä tämä ei näy. Sanilla se taas näkyy. Norjanharmaa lienee uskottava rotu tuolla taustalla, koska Wisdom ja Embark molemmat löysivät sen näiden taustalta ja myös Sanilta. Carassa on enemmän bortsua kuin Cicarossa, minkä olen aina sen käytöksen perusteella tiennytkin ja aina sanonut sen olevan enemmän bortsumainen kuin siskonsa on.

Sitten Saniin, jonka tuloksia odotin kaikkein eniten - onhan sen isän sukuhaara ollut aina sellainen epävarma tekijä, ja olen epäillyt sen mahdollista rotujakaumaa lähinnä sen isän fenotyypin vuoksi. Sani on aika vahva bortsu-norjanharmaaristeytys, ja isän puolelta tuleekin sitten geenitestin mukaan melkoinen kavalkadi rotuja. 

Bordercolliesuku piti paikkansa, kuten tiesimmekin - sieltä tulee vahvasti työlinjaisia bortsuja. Berni tuolla kaukana sukuhaarassa on tietenkin vähän kysymysmerkki - kuten sanottua, paikkansapitävyys noin kaukana on vähän kyseenalainen. Isän puolelta tulisi testin mukaan norjanarmaahirvikoira, beagle ja sileäkarvainennoutaja.

Teetätin Caralle myös terveyteen liittyvät geenitestit samalla näytteellä. Sekarotuinen tausta on tuonut mukavan terveyden - Cara on vapaa kaikista testatuista sairauksista. Sillä on yksi kopio MDR1:stä, joka ei shetti/bc/collietaustalla ole mikään ihme. Tämä ei kuitenkaan vaikuta sen elämään muuten, kuin että tiettyjä lääkeaineita voi olla fiksua vältellä ainakin suurina annoksina. ALT Activity -osioon minun tulee itsenikin hieman perehtyä lisää, mutta se saattaa viitata siihen, että Cara on suuremmassa riskissä esimerkiksi maksatoksisten lääkeaineiden kohdalla. 

Embark tutkii ainoana tarjolla olevista geenitesteistä myös ns. alkukantaisuus-prosentin. Tämä on nimetty "wolfiness" -termillä, mutta ei liity mitenkään susipitoisuuteen, vaikka nimestä äkkiseltään voisi näin päätellä. Se kertoo, miten paljon koirassa on ikivanhoja geenivariantteja joistakin koirien alkutyypeistä - eli miten paljon sitä kaikkein alkuperäisintä dataa on säilynyt nykykoiraan tultaessa. Suurin osa nykykoirista jää alle 1 %, mutta yllättäen Carassa (1,2 %) olisi yli tuon prosentin tätä alkukantaista geenimateraalia. Aika siistiä! Embark löytää toisinaan 2-4 % sisältäviä populaatioita, ja vain harvoin yli 5 % pitoisuuksia nykykoirista. Cicarossa (0,3 %) ja Sanissa (0,6 %) nämä prosentit jäivät reilusti alle yhden. Erikoista, että ko. prosentti kaksinkertaistuu Cicarosta Saniin ja Sanista Carameliin.

Tuplamestaruus

Näil ansaitsee namit.

En villeimmissä unelmissakaan uskonut, että taloon napsahtaa vielä joku päivä tuplamestaruus. 

Caramel ja Cicaro veivät sijoitukset 1. (Car) ja 2. (Cica) KPSH:n Vuoden Koira -kilpailussa agilityn osalta. Tytöillä oli tuloksekkain agilityvuosi tähän saakka, joten ihan ansaittu huomionosoitus.

Erityisen hyvältä tämä tuntuu, koska samaisena vuonna 2021 kumpikin koira oli seuranmestari omassa kokoluokassaan. Saas nähdä, vieläkö kerätään yhtä aktiivisesti tuloksia tänä vuonna. Toivottavasti veteraanit pysyvät kuosissa, sillä meillä on hyvä draivi päällä!

Treenirintamalla on tehty iänmukaista treeniä - lähinnä hauskanpitoa ja todella lyhyitä treenejä. Meillä on nykyään valmis viikkorata hallilla, joten treeneihin ei enää uppoa samalla tavalla aikaa kuin joskus. Treenit kestävät yleensä 5 min per koira, ja se riittää meille hyvin. Tämän lisäksi tehdään temppuja ja muuta hauskaa oheispuuhaa. 

Nollakoneita vai ei?

Eipä vain suotta ole tämä vuosi tuntunut erityisen menestyksekkäältä, kun äkkiseltään laskeskellen tämä vuosi on ollut kisavuosistamme nollapitoisin pitkään aikaan. Starttimäärät eivät vuotta kohti paljoa päätä huimaa, joten joku voisi jopa sanoa, että eihän tuossa pysy kisarutiini yllä. Ainakaan kahden koiran kanssa. Omistajan pihyyden vuoksi aivan joka viikonloppu ei viitsisi eurojaan radoille heitellä, ja kahden koiran kanssa lysti on tietenkin tuplasti kalliimpaa. 

Agilityuramme alussa Kajaanissa Rumarakin hallin pihassa seisoskellessamme olin ehkä maailman onnellisin ihminen - olin itsenäistymiseni alkutaipaleella, muuttanut kotoa pois tuntemattomaan kaupunkiin, vierelläni kaksi omaa kasvattia maailmaa kanssani valloittamassa. Ja me saimme viimein aloittaa yhteisen ihan oikean koiraharrastuksen! Tätä ennen olin rakennellut, kuten jokaisen nuoren koiraharrastajan kuuluukin, takapihan täyteen agilityesteen näköisiä tekeleitä, joita sitten pienen peräkylän harrastusmahdollisuuksiksi kai kutsuttiin. Eipä ollut ennen kotoa poismuuttoa mahdollisuuksia harrastaa, kun lähimpään koirahalliin olisi ollut joku 50km matkaa. Enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, miten ihmeessä kustansin opiskelijana kahden koiran agilitytunnit yksityisessä koirakoulussa. Koira-asioihin vaan aina löytyy rahaa?

Sieltäpä se ura polkaistiin käyntiin. Kouluttaja sanoi heti, että joudun tekemään Cicaron kanssa paljon enemmän töitä agilityuramme aikana, kuin Caran kanssa. Cicaro oli kiihkeämpi ja vaikeampi motivoida, nuorena jopa vähän itsenäinen tapaus. Varttuessaan sen kanssa on painittu motivaatio- ja vireasioiden kanssa, ja sen kanssa jokainen onnistuminen onkin aina tuntunut aivan erityisen hyvältä siinä, missä Melin kanssa onnistumiset tuntuivat yleensä lähinnä oletetulta ansiolta. Melinkin kanssa oli joskus focus- ja itsehillintäongelmaa, ja jossain vaiheessa se alkoi tehdä vähän turhan itsenäisiä valintoja esteiden suhteen. Haasteensa kummallakin, ja nämä myös näkyvät tulostilastoissa vuosien varrella.

Minulla oli alkuun sellainen käsitys, että kisaradat kutsuvat vasta, kun koirat ovat viimeistä silausta myöten valmiita. Nyt, koirieni ollessa veteraaneja ja iältään siinä kynnyksellä että useampi agilitykoira alkaisi jo lajista eläköityä, tajuan että eipä näistä koskaan valmiita tullutkaan. Kylläpä edelleen mietitään, mitä siellä puomin alastulokontaktilla pitikään tehdä. Monia koulutusvirheitä on tullut tehtyä, ja ensimmäinen koira on aina se harjoituskappale uuden lajin parissa. Seuraavan kanssa sitten... kuuluu sanonta.

Vaikka puomin kriteeri on vaihtunut niin monta kertaa, että fiksumpikin koira olisi vähintään pahasti kujalla että mitähän se ohjaaja nyt lopulta haluaa siinä puomin alastulolla tapahtuvan, niin kyllä nämä veteraanit aina joskus sinne kontaktialueelle osuvat. Ei menny ku 10 vuotta, että osumaprosentti on ehkä 60%! Kisarutiinit ja sellainen luja tunneside ja luottamus on sellaisia asioita, joita ei ehkä saa rakennettua kuin näillä vuosilla. En tiedä tämän helpompia kilpakavereita, jotka torkkuu ratojen välit ja joihin voin luottaa radalla täysin - en ehkä siellä puomin alastulolla aina, mutta noin muuten.

Kun agilityuralle laitetaan kaksi nuorta koiraa ja yksi kokematon ohjaaja opiskelemaan agilityä ja kahden erilaisen koiran kouluttamista samanaikaisesti, niin tältäpä se kisaura näyttää:

Caramel 
2015: 8 starttia joista 4 nollatulosta = 50% nollatuloksia
2016: 8 starttia joista 0 nollatulosta = 0% nollatuloksia
2017: 14 starttia joista 4 nollatulosta = 28,57% nollatuloksia
2018: 14 starttia joista 1 nollatulos = 7,14% nollatuloksia
2019: 7 starttia joista 0 nollatulosta = 0% nollatuloksia
2020: 5 starttia joista 1 nollatulosta = 20% nollatuloksia
2021: 13 starttia joista 4 nollatulosta = 30,77% nollatuloksia
yht. 69 starttia joista 14 nollaa eli 20,29% nollatuloksia

Cicaro
2015: 8 starttia joista 0 nollatulosta = 0% nollatuloksia
2016: 13 starttia joista 2 nollatulosta =15,38% nollatuloksia
2017: 24 starttia joista 4 nollatulosta = 16,67% nollatuloksia
2018: 14 starttia joista 2 nollatulosta = 14,29% nollatuloksia
2019: 8 starttia joista 1 nollatulosta = 12,50% nollatuloksia
2020: 5 starttia joista 0 nollatulosta = 0% nollatuloksia
2021: 15 starttia joista 6 nollatulosta = 40% nollatuloksia
yht. 87 starttia joista 15 nollaa eli 17,24% nollatuloksia

Sinne mahtuu sekaan niitä epäaktiivisia vuosia ja sitten niitä vähän aktiivisempia vuosia. Cicarolla vuosi 2017 metsästettiin vimmatun voimalla luokanvaihtoon oikeuttavia tuloksia, joten sille kertyi ko. vuotena meille aika huikea määrä startteja. Jonakin vuonna riivasi jatkuvat keppivirheet ja jonakin vuonna liiallinen ohjaajafocus. 

Tänä vuonna kepit eivät enää ole teettäneet virheitä, ja olen uskaltanut edetä radalla niin, että koirat eivät enää ole kieltäneet ja kyselleet kuten aikaisemmin. Kumpikin koira on tehnyt tänä vuonna ennätyksellisen hyvän tulosrivin meille. Ei me mitään nollakoneita olla eikä sellasiksi tulla, koska historiassa on niin paljon koulutusvirheitä, joita en enää jatkossa toisen koiran kanssa tekisi. Puomivitosia sekaan mahtuu edelleen ja joitakin hyppykieltoja, mutta mitään systemaattista ongelmaa ei enää ole. Keppivitosia kerättiin tähänastisen uramme aikana varmaan enemmän kuin nollatuloksia yhteensä, ja jossain vaiheessa koko hommasta alkoi mennä maku, kun jokainen hienokin rata kosahti 100% varmuudella sinne keppeihin. Onni, että ne saatiin vielä uran loppuvaiheille näin toimiviksi, niin on sitten joskus tulevaisuudessa toisen koiran kanssa varmempi fiilis lähteä tavoittelemaan parempaa esteosaamista kepeillä. 

Tyttöjen kisaura jatkuu vielä keväällä, jos terveyttä suodaan. Ei me talvella oikein tykätä kisata. Kuten sanottua, kukaan ei voi etukäteen sanoa, missä se koirien raja lajista eläköitymisen suhteen lopulta on.

Seuranmestarit 2021

Haaveiltiin ja toteutettiin - napsahti seuranmestaruus molemmille koirille. Cicarosta tuli medien ja Carasta maksien mestari. Rata oli teknisesti haastava ja ansoitettu, joten näin heti, että profiili sopii meille tekniikkahörhöille paremmin kuin nopeille ja irtoaville koirille. 

Lämmittelynä mentiin kisan ulkopuolisina koirakoina möllirata, josta molemmille koirille tuloksena päivän nopeimmat nollaradat, Melille hurjalla nopeudella 5,8m/s!! Seuranmestaruusradalla Cicalle 5rv ja Melille 10rv, joilla lukuisten hylkyjen seasta ponnistettiin mestareiksi. Mel kyseli hieman putkiin menemistä ja pudotti pitkästä aikaa pari rimaa. Cicarolle taisi tulla puomivitonen.

Hyvä tytöt. Sennumestarit.