13.5.2016

Hyvästit ovat vaikeimmat


Ei ole mitään muuta paikkaa minne kirjoittaa päätä auki. Meidän perhehevosemme kuoli. Poju tuli meille toukokuussa 2007. Se oli maailman parhain ja uskomattomin tunne. Meistä oli tullut hevosenomistajia. Niin vaan kaikki muuttuu eikä näiden melkein 9 vuoden jälkeen enää ollakaan kavioliitossa. Täällä on videoita Pojusta.

Viimeinen talutuslenkki
Viimeinen kuva meistä yhdessä
Sunnuntaina 1.5., kävin katsomassa Pojua viimeksi, kun palasin koiran astutusreissulta ja vapun vietosta. Taputtelin ruunaa tuolloin tietämättäni viimeisen kerran ja kiittelin sitä taas kaikesta. Seuraavana sunnuntaina, äitienpäivänä 8.6., olin juuri päässyt töistä, kun huomasin äidin kyselleen että olenko vielä töissä. Vastasin etten ole ja pian äiti jo soittikin. Pojua ei enää ole.

Muserruin palasiksi. Ääni väristen sain kysyttyä, mitä on tapahtunut. Poju vain kuoli, omalle laitumelleen, kauniina kesäisenä toukokuun iltana. Enkä edes päässyt katsomaan ruunaa, koska minut oli hälytetty vähillä yöunilla töihin, ja heti tulevana maanantaiaamuna odottaisi jälleen pitkä, aamusta iltaan kestävä työpäivä, joten unet jäisivät vähiin jo ilman 1,5 tunnin edestakaista ajumatkaakin.

Kotikentällä
Maanantaina heräsin silmät turvonneina. Menin töihin melko hurjan näköisenä. Töissä ajatus karkaili koko ajan hevoseen. En voinut edes sanoa kollegoille, että miksi olen hieman toistaitoinen ja omissa ajatuksissani. Varoitin vain heti vuoron alkuun että olen nukkunut todella vähän. Olisin menettänyt itsekontrollin siihen paikkaan jos olisin joutunut kertomaan että hevoseni kuoli. Piti kuitenkin yrittää jaksaa hymyillä, tai joku olisi voinut kysyä että mikä on. Silloinkin olisi koppa levinnyt eikä töistä olisi enää tullut mitään. Tauot olivat pahimpia, silloin ajatus karkasi väkisin hevoseen. Vältin puhelimeen vilkaisemista koska tiesin että se on täynnä siihen hetkeen liian kauniita sanoja meidän ruunastamme.

Aamuteellä luin lehteä jossa tuli vastaan artikkeli Troijan puuhevosesta. Työpaikalle viemässäni mukissa oli Pojun ja minun kuva. Kollegoiden puheista löysin vain ne pienet seikat ja merkitykset, jotka toivat mieleen Pojun. Tuntui pahalta kun ihmiset nauroivat ja juttelivat tulevista kivoista asioista ja tapahtumista. Samaan aikaan minusta itsestäni tuntui että aivan kaikki on pysähtynyt.

Työhevosena puita metsästä ajamassa
Maanantaina pitkän päivän jälkeen päätin etten mene katsomaan Pojua kotikotiini vielä viimeistä kertaa vaikka mieli teki. Hevonen ei ollut enää äitini mukaan katsottavassa kunnossa, joten halusin säilyttää siitä hyvän viimeisen muiston silmissäni. Olin jo hyvästellyt Pojun monena kertana kotona käydessäni, sillä tiesin että yhteinen matka alkaa olla loppuunkuljettu ja lähtö voisi tulla milloin vain.

Olihan tämä jo tiedossa, mutta silti tämä tuli niin yllättäen. Tiesimme kaikki että tämä tulee olemaan Pojun viimeinen kesä, ja että ruunan voimat alkavat olla vähissä. Olihan ruuna jo laihtunut paljon sitten lopputalvesta ja alkukeväästä ja sen sydän löi aivan liian lujaa suurelle eläimelle. Ratkaisu olisi pitänyt tehdä viimeistään tänä kesänä. Ruuna päätti tehdä valinnan itse ja nukkui ikiunta laitumella, jossa se oli nähty vielä 6 tuntia sitten hyvissä voimissa. Sen turkki ei ollut likaantunut eikä harja sotkeentunut maa-ainekseen. Se oli kuollut nopeasti ja toivottavasti kivuttomasti. Siskoni mukaan Poju oli hetkellisesti vaikuttanut sinä iltapäivänä hieman normaalia virkeämmältä ja olikin kommentoinut asiaa ääneen. Tuo virkeys enteili jälleen poislähtöä, niinhän se aina menee, töistä kun tämän muistan ja tiedän. Pojukin tiesi.

Poju oli isoliikkeinen hevonen
Poju eli melkein 28-vuotiaaksi. Se on hyvä ikä jopa suomenhevoselle. Tuntui omituiselta lukea Sukupostista Pojun kuolinpäivä. Poju hyväksyi koiralauman mukaansa lenkeille. Koirat saivat lipaista Pojua takajaloista eikä ruuna niistä välittänyt. Välillä se luimisteli liian lähelle tuleville koirille, mutta koskaan se ei olisi voinut ketään satuttaa. Se oli taatusti maailman hyväsydämisin hevonen. Sen selässä monet pienen pienet ja suuremmatkin ihmiset ratsastivat ensimmäistä kertaa. Teimme sen kanssa kaikkea hurjaa ja joskus vaarallistakin. Se oli niin uskomattoman luotettava, ettei edes sen mahan alla makaileminen tai maastossa laukatessa sen selässä seisominen tuntunut liian vaaralliselta.

Pellolla ruuna kiidätti tasaisella laukallaan
Poju tarjosi iloiset, naurunherskyvät kyyditykset talvisella rekiajelulla Tervon vanhainkodin asukkaille je henkilökunnalle. Poju lähti mukaamme metsään, osallistui videoprojekteihimme, oli Petsien ja Youtuben tunnetuimpia hevosia, kuljetti meitä varmajalkaisesti kärryillä ja erilaisilla rekityypeillä, veti puut metsästä, oppi liudan temppuja, telttaili kanssamme, väänsi koulua kanssamme, hyppi esteitä kanssamme, kärryajelutti juhannuksena, rekiajelutti jouluna, kävi hakemassa ikkunaleipää, veti meitä pulkassa ja rullaluistimissa, kuljetti meitä pyöreässä selässään välillä satulatta ja välillä satulan kanssa, yli esteiden, ojien, peltojen, teiden, metsäteiden ja mantujen. Ei ollut mitään mitä se ei olisi kanssamme suostunut tekemään. Se oli hevonen isolla H:lla. Se oli H. Poika. Kiitos kun opetit meidät hevosenomistajiksi. Kiitos kun saimme olla etuoikeutettuja omistaessamme sinut. Kiitos kun olit paras asia nuoruudessamme, ja saimme kasvaa rinnallasi aikuisiksi. Olit parasta mitä olisimme ikinä voineet toivoa. Hyvää taivasmatkaa Vupponen <3


Poju tunnettiin tempuistaan
Se osasi monta eri temppua
Sen selässä ei tarvinnut ikinä pelätä. Se ei välittänyt edes aura-autoista jos ihminen oli sen läsnä.
Luotto oli todella voimakas puolin ja toisin. Metsäteitä laukatessamme irroitin usein kädet
 ilmaan ja nautin vauhdin huumasta.
Makuulle meneminen oli suuri edistysaskel temppulistassamme
Takana Pojun yksiö. Kumarrus ei koskaan ollut Pojun vahvuuksia.
Maailman turvallisin ruuna
Uuttera työjuhta
Kotilaitumien komistus
Tervon kylällä ajeluttamassa eräs laskiaispäivä
Kesästä nauttimassa
Kesä 2010 oli mahtava hevoskesä, ja moni netistä löydetty hevoskaveri kävi katsomassa Pojua
Kotikentällä keväisessä säässä koulua ratsastamassa
Kurkistus ja ystävällinen katse
Esteillä kompuroitiin välillä, mutta pääasia että oli hauskaa
Viimeisiä yhteisiä talvia
Viimeinen yhteinen joulukuva
Poju tiesi että irti juostessa täytyy poseerata kameralle 
Tienvarsien nähtävyys
Hevostytön onni
Varma hevonen ja kokematon kuski, Poju kyllä opastaa...
Pihassa jalkapesulla. Taustalla tien takana talli.

8 kommenttia:

  1. Poju ♥
    Suosikkisuokki, tunnustan fanittaneeni sekä Petsiessä että Youtubessa.
    Voimia menetykseen :(

    VastaaPoista
  2. Voimia. <3 Seurailin paljon Pojun elämää ennen ja haaveilin aina juuri samanlaisesta hepasta, oli se vaan niin hieno. Ja on edelleen muistoissa. <3

    VastaaPoista
  3. En edes tiennyt koko Pojusta! Osanotot! <3

    VastaaPoista
  4. Otan osaa ja iso voimahali <3
    Muistan nii hyvin Pojun.. petsiessä oli oikein tunnettu tempuistaan. Poju sai elää teillä ihanan loppuelämän.

    VastaaPoista
  5. Jaksamista ja voimia sinne <3 Hyvää taivasmatkaa Pojulle :( On maailman hirvein paikka menettää paras ystävä.

    VastaaPoista
  6. Jenna14.5.16

    Kauniisti kirjotit Pojusta <3 Jaksamista sinne!

    VastaaPoista
  7. Osaanotto ja voimia. <3 Muistan itsekin petsie ajoilta hyvin.

    VastaaPoista
  8. Kiitos kaikille kauniista sanoista <3 :(

    VastaaPoista

Kirjoita asiallisesti niin saat äänesi kuuluviin.