 |
| Korvani eivät enää jaksa kuunnella. |
Etenkin pääkaupunkiseudulla tuntuu olevan valtavat jonot agilitykursseille. Olen itse päässyt kursseille aina erittäin helposti muutaman sähköpostin laiton jälkeen ilman mitään tasokokeita tai hallittavuustestejä saatika vuosien odotusaikoja. Taisin saada kummallekin likalle paikan agilitykurssille kuukauden odotusajalla. En siis edes osaa kuvitella tilannetta, jossa pitäisi ilmoittautua kurssijonoon jo ennen pennun saapumista taloon, tai että olisi riski ettei pääse läpi tasokokeista.
Pentuagilitystä
Harvemmin taidetaan puhua, milloin agilityn aloittaminen on liian myöhäistä. Pikemminkin agilityradoille on pakko päästä niin varhain kuin mahdollista, jotta koiralla olisi parhaimmat mahdollisuudet kehittyä hyväksi agilitykoiraksi. Monet koirakoulut tarjoavat pentuagilitykursseja, jotta agilityn pohjat päästäisi tekemään mahdollisimman aikaisin.
Ajatuksena lähtökohtaisesti pentuagility on ok - jos siellä opetellaan muiden koirien läheisyydessä työskentelyä ohjaajan kanssa, opetetaan pentu leikkimään ihmisen kanssa ja palkkautumaan ihmisen kautta, odottamaan sivussa rauhallisesti, tulemaan luokse ja pysymään aloillaan. Pennulle sopivaa harjoitusta ovat myös erilaisiin pohjiin ja alustoihin tutustuminen, agilityesteiden nuuhkiminen, siivekkeen kiertäminen ja suorien putkien juokseminen. Kaikki tämä leikin varjolla, vähällä rasituksella. Pentuagilityssä koira saa perusvalmiudet työskennellä ohjaajansa kanssa, jolloin itse agilityn oppiminen ja opettaminen jatkossa on tehokkaampaa kun treeniosaamista ei tarvitse enää harjoitella perusteellisesti, vaan voidaan keskittyä agilityosaamiseen.
Harvemmin taidetaan puhua, milloin agilityn aloittaminen on liian myöhäistä. Pikemminkin agilityradoille on pakko päästä niin varhain kuin mahdollista, jotta koiralla olisi parhaimmat mahdollisuudet kehittyä hyväksi agilitykoiraksi. Monet koirakoulut tarjoavat pentuagilitykursseja, jotta agilityn pohjat päästäisi tekemään mahdollisimman aikaisin.
Ajatuksena lähtökohtaisesti pentuagility on ok - jos siellä opetellaan muiden koirien läheisyydessä työskentelyä ohjaajan kanssa, opetetaan pentu leikkimään ihmisen kanssa ja palkkautumaan ihmisen kautta, odottamaan sivussa rauhallisesti, tulemaan luokse ja pysymään aloillaan. Pennulle sopivaa harjoitusta ovat myös erilaisiin pohjiin ja alustoihin tutustuminen, agilityesteiden nuuhkiminen, siivekkeen kiertäminen ja suorien putkien juokseminen. Kaikki tämä leikin varjolla, vähällä rasituksella. Pentuagilityssä koira saa perusvalmiudet työskennellä ohjaajansa kanssa, jolloin itse agilityn oppiminen ja opettaminen jatkossa on tehokkaampaa kun treeniosaamista ei tarvitse enää harjoitella perusteellisesti, vaan voidaan keskittyä agilityosaamiseen.
Väittäisin että on mahdollista saada yhtä hyvän agilitykoira jos sen kanssa aloittaa pentuna kuin aikuisena. Tuore koirakko ei voi täysin välttyä virheiltä vaikka olisi kuinka hyvät kouluttajat kouluttamassa. Myös jonkinlainen käsitys siitä, kuinka koira oppii, on oltava. Kuinka koiraa palkataan, kuinka koiran kanssa harjoitellaan. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä ja itsekin muistan saaneeni alkuun vinkkejä paljolti koiran palkkaamiseen, lämmittelyyn, jäähdyttelyyn ja pissataukoihin liittyen varsinaisen agilitykoulutuksen ohessa.
Taitavalta ohjaajalta ei mene ylimääräistä aikaa perusasioiden opettamiseen, koska ohjaaja osaa asiat jo itse. Eri asia on, jos ohjaaja on agilityssä kokematon, jolloin hän joutuu itsekin tekemään kovasti töitä oppiakseen ja samalla opettaakseen koiraa. Koiran oppimista hidastaa valtavasti se että kokematon ohjaaja tekee itsekin virheitä vasta opetellessaan kehonsa hallintaa koiraa ohjatessaan. Koiralle voi tulla turhia, ristiriitaisia toistoja treeneissä. On aina helpompi työstää tyhjää taulua kuin korjata aiempia virheitä. Koira oppii monet asiat muutaman toiston jälkeen, joten toistojen laatuun tulee panostaa. Tehtyjä virheitä ja väärin opittuja toimintoja on vaikeampi kitkeä pois kuin opettaa uutta.
Taitavalta ohjaajalta ei mene ylimääräistä aikaa perusasioiden opettamiseen, koska ohjaaja osaa asiat jo itse. Eri asia on, jos ohjaaja on agilityssä kokematon, jolloin hän joutuu itsekin tekemään kovasti töitä oppiakseen ja samalla opettaakseen koiraa. Koiran oppimista hidastaa valtavasti se että kokematon ohjaaja tekee itsekin virheitä vasta opetellessaan kehonsa hallintaa koiraa ohjatessaan. Koiralle voi tulla turhia, ristiriitaisia toistoja treeneissä. On aina helpompi työstää tyhjää taulua kuin korjata aiempia virheitä. Koira oppii monet asiat muutaman toiston jälkeen, joten toistojen laatuun tulee panostaa. Tehtyjä virheitä ja väärin opittuja toimintoja on vaikeampi kitkeä pois kuin opettaa uutta.
Pohjat voi tehdä jo pentuna, mutta aikuinenkin koira oppii pohjat kehittyneellä fysiikallaan. Pennun fysiikka on kehittymätön, joten et voi olettaa että koira joka pentuna oppi menemään läpi mutkaputkesta, osaisi sen aikuisena automaattisesti. Koira kuitenkin muistaa millaista on olla treenihallissa ja millä fiiliksellä omistaja treeneissä on, ja ehkä pentuagilityssä pitäisikin painottaa enemmän fiilistä. Treeneissä on kivaa, omistaja on huippu, koutsi on super, muut koirat on okei, erilaiset alustat on jees, tekemisen fiilis on ihkuu.
Koiralle voidaan aiheuttaa vahinkoa, jos agilityn treenaaminen aloitetaan liian vaativasti pennun fysiikkaan nähden. Kasvava lapsi on kasvava lapsi, ja lapsen tulisi antaa kasvaa rauhassa. Kuulun itse heihin, jotka eivät pidä pentua pumpulissa. En kuitenkaan missään nimessä rasittaisi pentua fyysisesti liian vaativilla tehtävillä liian nuorena. Anna pennun luustolle, lihaksille, motoriikalle ja psyykelle mahdollisuus kehittyä.
Mitä agilityssä tarvittavia taitoja voi harjoitella pennun tai nuoren koiran kanssa?
- Sivussa odottaminen rauhallisesti
- Palkkaaminen sekä laumavietin, saalisvietin että ruuanhankintavietin kautta
- Luoksetulo ja paikallaanolo
- Eteenlähetys (ohjaajasta irtoaminen)
- Ohjauspuoli ja ihmisen viestittämät ohjaustavat (kuinka luetaan ihmisen kehollaan viestittämää ohjausta)
- Siivekkeen kiertäminen (takaakierto tai normaali hyppy)
- Liikkuvan alustan sietäminen
- Ääniin tottuminen (keinun pamautus, hallin rapinat, muut koirakot)
Mitä agilityssä tarvittavia taitoja voi edellisten lisäksi harjoitella kotioloissa aikuisen koiran kanssa?
- Kontaktit (2o2o, 4o tai juoksukontaktit)
- Takaosan tiedostamista tehostavat harjoitteet (peruutus, portaat, tikkaat, vati)
- Ensimmäisen ja viimeisen keppivälin hakeminen eri kulmista
Kotiagility VS ohjattu agility
Minun mielipiteeni on, että ennen kuin alkaa harjoittelemaan agilityn pohjia kotioloissa koiran kanssa, olisi hyvä että agilitystä olisi kokemusta edes alkeiskurssin verran. Itsehän lähdin opettamaan nykyisille koirille agilityn pohjia kotioloissa ilman mitään agilitykokemusta. Koska tiesin että tulen harrastamaan koirien kanssa tulevaisuudessa agilityä, pelasin varman päälle ja opetin vain niin yksinkertaisia asioita, etten tekisi mitään virhettä opetuksen suhteen. Lienee sanomattakin selvää että mikäli joku treenaa kotitekoisilla esteillä, niiden tulee olla ensisijaisesti turvalliset ja vastata mitoiltaan standardi-agilityesteitä, mikäli toivoo että koira osaa jatkossakin aiemmin oppimansa esteet.
Agility on raadollinen laji, jolla on mahdollista rikkoa koira. Jos ei aivan lopullisesti rikki niin ainakin saada se jumiin. Miksi riskejä sitten ei oteta tosissaan? Koska ei olla omin silmin nähty, mihin vääränlainen treenaaminen voi johtaa? Kotiagility on vaarallisempaa kuin ohjattu agility. Tarkoitan kotiagilityllä kotioloissa omilla esteillä treenaamista. Oikeat agilityesteet maksavat mansikoita, joten useimmiten kotiagilityssä taidetaan käyttää itse tehtyjä esteitä tai netistä ostettuja halppisesteitä jotka eivät ole lähellekään oikeiden agiesteiden mitoissa. Miksi kotiagilityä sitten harrastetaan? Johtuuko se siitä että a) kurssille ei päästä tai voida mennä, b) agilityä ei haluta harrastaa ns. tosissaan, c) ihmiset eivät vieläkään ole tietoisia lajin vaarallisuudesta vai d) puhtaasta välinpitämättömyydestä tai kokeilunhalusta?
Treenaamisen edellytykset
Todellisuudessa laatu korvaa määrän, ja joskus vähän on paljon ja paljon vähän. Kovassa stressissä ja vireessä kolme kertaa viikossa agilityä yksipuolisesti treenaava koira ei välttämättä kehity yhtä nopeasti kuin treenien välissä kunnolla palautuva koira, jolle ei nostateta huimia kierroksia joka treeneihin. Liian kovilla kierroksilla käyvä koira ei kykene oppimaan. Oppimisprosessi vaatii sopivaa virettä. Koira palautuu treeneistä kaksi vuorokautta. Jos koira ei ehdi kunnolla palautumaan, sen oppiminen ei ole tehokasta, stressi kumuloituu ja koira joutuu henkisesti ja fyysisesti koville.
Entäs rikkinäisen koiran kanssa harrastaminen? Terveydeltään tutkimattomankin koiran kanssa harrastaminen on jo riski, mutta jos koira on tutkittu niin sairaaksi että on riski harrastaa sen kanssa agilityä, pitäisi omistajan miettiä agilityn harrastamisen mielekkyyttä vielä uudelleen. Koira kun ei näytä kipuaan, ja rimojen pudotteluita ynnä muita ei välttämättä osata heti yhdistää koiran kipuiluun. Koirahan vaan hymyilee ja tekee täysillä, ei se näytä kipua tai alakuloa.
Tietysti se harmittaa jos koiran on varta vasten ottanut tiettyä lajia varten, eikä koira siihen sovellukaan. Voi olla turhauttavaa pitää koiraa vain kotikoirana kehnojen hermojen tai nivelrikon takia. Olen kuullut joidenkin vetoavan siihen, että koiran on hyvä elää mieluummin lyhyt mutta sille mielekäs elämä rakkaan lajin parissa, kunnes terveys ei enää kestä välttämättä edes normaalia kotikoiran elämää kuin tarjota koiralle fyysisesti rasittamaton, pitkä elämä. Vaan kun koira ei osaa kaivata agilityratoja jos sille tarjotaan muuta mielekästä tekemistä. Se on omistaja joka niitä kaipaa. Tuskin monikaan on niin taitava tulkitsemaan koiraansa että tietäisi, milloin nivelrikkoisen koiran kanssa harrastaminen pitää lopettaa ennen kuin koira kärsii liikaa. Varsinkin kovia kierroksia nostattavalta koiralta voivat kivut unohtua radalla. Muistetaan siis että koira ei ole urheiluväline.
Minun mielipiteeni on, että ennen kuin alkaa harjoittelemaan agilityn pohjia kotioloissa koiran kanssa, olisi hyvä että agilitystä olisi kokemusta edes alkeiskurssin verran. Itsehän lähdin opettamaan nykyisille koirille agilityn pohjia kotioloissa ilman mitään agilitykokemusta. Koska tiesin että tulen harrastamaan koirien kanssa tulevaisuudessa agilityä, pelasin varman päälle ja opetin vain niin yksinkertaisia asioita, etten tekisi mitään virhettä opetuksen suhteen. Lienee sanomattakin selvää että mikäli joku treenaa kotitekoisilla esteillä, niiden tulee olla ensisijaisesti turvalliset ja vastata mitoiltaan standardi-agilityesteitä, mikäli toivoo että koira osaa jatkossakin aiemmin oppimansa esteet.
Agility on raadollinen laji, jolla on mahdollista rikkoa koira. Jos ei aivan lopullisesti rikki niin ainakin saada se jumiin. Miksi riskejä sitten ei oteta tosissaan? Koska ei olla omin silmin nähty, mihin vääränlainen treenaaminen voi johtaa? Kotiagility on vaarallisempaa kuin ohjattu agility. Tarkoitan kotiagilityllä kotioloissa omilla esteillä treenaamista. Oikeat agilityesteet maksavat mansikoita, joten useimmiten kotiagilityssä taidetaan käyttää itse tehtyjä esteitä tai netistä ostettuja halppisesteitä jotka eivät ole lähellekään oikeiden agiesteiden mitoissa. Miksi kotiagilityä sitten harrastetaan? Johtuuko se siitä että a) kurssille ei päästä tai voida mennä, b) agilityä ei haluta harrastaa ns. tosissaan, c) ihmiset eivät vieläkään ole tietoisia lajin vaarallisuudesta vai d) puhtaasta välinpitämättömyydestä tai kokeilunhalusta?
Treenaamisen edellytykset
Todellisuudessa laatu korvaa määrän, ja joskus vähän on paljon ja paljon vähän. Kovassa stressissä ja vireessä kolme kertaa viikossa agilityä yksipuolisesti treenaava koira ei välttämättä kehity yhtä nopeasti kuin treenien välissä kunnolla palautuva koira, jolle ei nostateta huimia kierroksia joka treeneihin. Liian kovilla kierroksilla käyvä koira ei kykene oppimaan. Oppimisprosessi vaatii sopivaa virettä. Koira palautuu treeneistä kaksi vuorokautta. Jos koira ei ehdi kunnolla palautumaan, sen oppiminen ei ole tehokasta, stressi kumuloituu ja koira joutuu henkisesti ja fyysisesti koville.
Entäs rikkinäisen koiran kanssa harrastaminen? Terveydeltään tutkimattomankin koiran kanssa harrastaminen on jo riski, mutta jos koira on tutkittu niin sairaaksi että on riski harrastaa sen kanssa agilityä, pitäisi omistajan miettiä agilityn harrastamisen mielekkyyttä vielä uudelleen. Koira kun ei näytä kipuaan, ja rimojen pudotteluita ynnä muita ei välttämättä osata heti yhdistää koiran kipuiluun. Koirahan vaan hymyilee ja tekee täysillä, ei se näytä kipua tai alakuloa.
Tietysti se harmittaa jos koiran on varta vasten ottanut tiettyä lajia varten, eikä koira siihen sovellukaan. Voi olla turhauttavaa pitää koiraa vain kotikoirana kehnojen hermojen tai nivelrikon takia. Olen kuullut joidenkin vetoavan siihen, että koiran on hyvä elää mieluummin lyhyt mutta sille mielekäs elämä rakkaan lajin parissa, kunnes terveys ei enää kestä välttämättä edes normaalia kotikoiran elämää kuin tarjota koiralle fyysisesti rasittamaton, pitkä elämä. Vaan kun koira ei osaa kaivata agilityratoja jos sille tarjotaan muuta mielekästä tekemistä. Se on omistaja joka niitä kaipaa. Tuskin monikaan on niin taitava tulkitsemaan koiraansa että tietäisi, milloin nivelrikkoisen koiran kanssa harrastaminen pitää lopettaa ennen kuin koira kärsii liikaa. Varsinkin kovia kierroksia nostattavalta koiralta voivat kivut unohtua radalla. Muistetaan siis että koira ei ole urheiluväline.
Miten itse aloitit agilityn? Kadutko jotakin? Millaisia virheitä teit agilityn alkutaipaleellasi?
Erinomainen teksti, tosi hyviä pointteja!
VastaaPoistaItsehän aloitin tietämättömänä kakruna nuoren koiran treenaamisen aivan liiaan korkeilla esteillä ja vaarallisissa olosuhteissa takapihalla. Onneksi julkaistuani nettiin juttuja tekemisestäni viisaammat puuttuivat ja kertoivat oikeasti riskeistä, ja osa antoi kritiikkinsä myös rakentavasti, mikä sai minut oikeasti kiinnostumaan tutkimaan koiran turvallisuuteen ja terveyteen liittyviä juttuja ja miettimään silloisia puuhiani. Takapiha-agility saikin unohtua, ja onneksi koira oli luustokuvissa terve, joten en ollut tyhmyyksissäni rikkonut sitä. Kadun tuota edelleen, mutta onneksi ei sattunut mitään pahempaa, onneksi mulla on terve piski edelleen.
Koiraltahan sai korjata noita virheitä takapiha-”agilitystä” monia, kunnes se oikeasti osasi jotain. Mulla oli valmiiksi jo velcrokoira, mutta olin opettanut sen olemaan vielä enemmän käteen kiinni, joten sitä saa edelleen opettaa pois. Onneksi eteenlähetystreeneistä ja puun kiertämisestä on ollut paljon hyötyä, ja Jet on oppinut niiden avulla irtoamaan mukavasti. Treeneissä on kanssa ihana kouluttaja, joka tekee monipuolisia harjoituksia, joten siellä tulee opittua kaikkea irtoamisesta erilaisiin käännöksiin.
Nykyisin käyn kerran viikossa ohjatuissa, enkä voisi olla tyytyväisempi. Koira etenee mukavaa vauhtia, kouluttaja on kokenut ja osaava, ja hän osaa soveltaa harjoituksia jokaiselle yksilöllisesti sopiviksi. Takapihan pelleilyt ovat unohdettuja, never again. Ainoa, mitä treenaamme kotioloissa on pujottelu, kun kerran viikossa pari toistoa ei meinaa millään riittää kunnollisen pujottelun opetteluun. Kotona ja lenkeillä teen ihan mielellään pohjia, mitkä on meidän kohdalla ihan vaan perushallinta (paikkis kuntoon - se menee kamalaksi aina välillä) ja juurikin ne merkkien kierrot.
Mutta joka tapauksessa todella kiva postaus, kiva juttu, kun toit oman mielipiteesi esille! :)
Jep, tuttu tarina - mekin hyppyytimme siskoni kanssa entistä koiraamme korkeimmillaan 120cm korkuisilla esteillä. Olimme lapsia, ihan tietämättömiä että siinä voi käydä hassusti. Koirahan hyppäs kun käskettiin, palkan perässä tietenkin. Ja voi hitokseen niitä esteviritelmiä. Ihme ettei koskaan sattunu mitään pahempaa. Kertaalleen tämä entinen uroskoira satutti herkimpänsä hypätessään korkean esteen ylite, vissiin pieni haava tuli, ei onneks sen pahempaa. Melekosta sähläystä. Muistan että otin tosi pahasti ku minulle tultiin sanomaan siitä hyppyyttelystä. Mutta joku osas sanoa oikein, niin aloin miettimään ettei se korkeushypytys ehke ookkaa nii älykästä. Ja hyvä että joku tuli sillon sanomaan.
PoistaPiti Googlata mikä ihmeen velcrokoira, vaan selvispä... aika kuvaava! :D Nää on aina ollu enemmä tai vähemmä käessä kiine. Joutunu palkkaamisen opettelemaan ihan uusiks että sais nää jotenki irti käsistä.
Kiitos kattavasta kommentista jälleen siulle :)
Me aloitettiin Frinin ollessa pentu. Pentuagilityssä käytiin koirakoulussa ja sieltä saatiin erittäin hyvä pohja harrastamiselle. Pentuagikurssilla tehtiin sellaisia juttuja, mitä nyt pienen pennun kanssa pystyy tehdä. Harjoiteltiin mm. (katse)kontaktia, paikoillaan odottamista, etenemistä targetille, nenäkosketus, siivekkeiden välistä juokseminen (aluksi vaan yhden, sitten niitä lisättiin ja apuna käytettiin targettia kun pentu oli sille etenemisen oppinut), kujakepit, suora putki, rengas... Renkaana "penturengas", joka oli tehty sellaisesta lötköpötköstä (vesinuudeli, mikälie :D) ja oli siis ihan maan tasolla. Pennun tarvitsi siis vaan kulkea renkaan läpi, hyppiä ei tarvinnut. Omasta mielestä tuo oli just sopivaa pennulle, liialle rasitukselle ei joutunut ja pentu teki innoissaan, koska taukojakin pidettiin tietty. Meillä on ollu hyvät kouluttajat, jotka on ottaneet erittäin hyvin huomioon koirien iän sekä ohjaajan tason. Ollaan opittu hurjasti kaikkea ja opitaan edelleen.
VastaaPoistaTästä sitten jatkettiin osallistumalla muutamalla alkeiskurssille - koiran ikä huomioon ottaen tehtiin alkeiskurssilla. Koira oli vielä nuori, joten.. Enemmänkin se olin minä joka opetteli opettamaan koiraa agilityn saloihin :}
Säännöllisen epäsäännöllisesti ollaan käyty agikursseilla. Tällä hetkellä meillä on hyvät valmiudet ja pohjat agilityssä. Kepit on työn alla, kunhan ne saataisiin kuntoon, oltaisiin vissiin sitten kisavalmiita. Ehkä. Jos omat rahkeet vaan riittää :p Mutta tavoite kisaamiselle on asetettu ensi keväälle ja siihen tähdätään... Jaiks x)
Teidän käymä koirakoulu kuulostaa just sellaselta mitä sen pitääkin olla - helppoa ja hauskaa. Rohkeesti vaan nyt kisailemaan, etteks te jo oo mölleissäki käyny jo. :D Keppejä kantsii treenaa itsenäisesti useemman kerran viikossa lyhyitä jaksoja, kerta viikossa muutama toisto tehden ei ehkä riitä useimmille.
PoistaOllaan käyty epiksissä, mutta kolme kertaa vasta osallistuttu mölliluokkaan (muutaman kerran enemmän supermölliluokkaan jossa hyppyjä ja putkia). Mölliluokassa ei kuitenkaa oo ollu keinua eikä keppejä :p eikä muistaakseni rengastakaan. Jahka saatas tosiaan ne kepit nyt treeneissä sujumaan niin vois osallistua epiksiin kisaavien radalla ja tsekata, et kannattaako niihi virallisiin vielä lähteä :P Nyt on ollu noin viikon tauko keppine treenamisessa kun ei oo vaan ehtiny kentälle niitä treenaamaan.. Josko tällä viikolla yrittäs korjata asian ja ees pienen pätkän ehtis käydä tekees..!
PoistaIte alotin kotona :D Yksittäistä hyppyä ja välillä sarjaa, ei sen kummosempaa... Nykyään kotona tulee harvoin otettua agia, muutama hyppy (ei oikeita kunnon esteitä), rengas ja putki löytyy. E
VastaaPoistaHyvä kirjoitus :)
VastaaPoistaItse oon treenaillut agilityä kolmen eri koiran kanssa. Ekan kanssa ei saatu kovinkaan kummoista oppia, mutta hauskaa meillä kummallakin oli. Ihan kuitenkin opetuksessa oltiin, ei treenailtu kotioloissa. Sitten koiran terveys petti, ei tosin agilityn takia, mutta se harrastus jätettiin sitten ihan kokonaan. Toisen koiran kanssa en ehtinyt treenata kovinkaan montaa kuukautta, kun sen piti vaihtaa kotia. Sen kanssa treenaaminen oli jotenkin tosi raskasta, koska se oli niin kauhean miellyttämisenhaluinen ja se ylisuoritti kaiken (loikki putkien yli, roiski hyppyjä päin jne.), ettei treenaaminen ollut kauhean mielekästä. Se oikean mielentilan saaminen oli tosi hankalaa, kun koira kävi niin kovilla kierroksilla. Ajan kanssa siitä olisi varmasti tullut oikein hyvä agilitykoira, mutta en tiedä, olisiko minun rahkeet riittäneet harrastaa sen kanssa niin vauhdikasta lajia.
Nykyään sitten traanaillaan Keenan kanssa ja kumpikin tykätään ihan hulluna. Alkuun lähdin ihan vain kokeilemaan agilityä tutun ohjaajan kursseille, koska en voinut lainkaan tietää, miten agility mahtaa sujua basenjin kanssa. Keena on ylittänyt odotukset ja nykyään kuulutaan ihan treeniryhmään, jossa treenataan kerran viikossa. Ollaan kehitytty hurjasti, mutta ollaan kuitenkin vielä ihan alkutekijöissä. Ihan kaikkia esteitä ei vielä hallita ja rimatkin on vasta siellä 20 sentissä, mutta se ei meitä haittaa, koska mitään kisatavoitteita ei ole. Yhden kipuilleen ja nivelvaivaisen koiran omistaneena haluan varmistaa, etten rasita Keenaa liikaa agilityssä. Keena ei kestä kauheasti toistoja, joten kerran tai maksimissaan kahdesti viikossa treenaaminen riittää meille. Ei pääse koira kyllästymään :D
Itse oon tosi tyytyväinen, että päästiin tuohon ryhmään, koska siellä lähestulkoon kaikki koirat edustaa rotuja, jotka ei ole niitä niin perinteisiä agilitypiireissä. Ne onnistumisen kokemukset tulee jotenkin paljon vahvempina, koska todennäköisesti esim. ihan jokaisen basenjin kanssa ei agility sujuisi niin hyvin kuin Keenan kanssa :D On niitä kisaaviakin basenjeja Suomessa, mutta ei niitä kyllä taida yli kymmentä olla. Agilityinnostus kuitenkin taitaa kasvaa basenjienkin parissa ja voi olla, että tulevaisuudessa niitä näkyy enemmänkin kisakentillä.
Oho, oon kans nähny tommosia ylisuorittajia... Aika hurjaa katseltavaa ku roiskitaan päin hyppyjä. Just tuo oikeen vireen löytäminen on se haaste. Ei oo itestääselvää että koiraa kiinnostaa, tai sitte sitä kiinnostaa vähä liikaaki :D Kaksi kertaa viikossa lienee maksimi kaikille agiharrastajille. En ainakaan ite treenais kolmea kertaa viikossa, se on liikaa. Ei siinä kerkeä koira palautua. Ellei sitten osa treeneistä ole erittäin lyhytkestoisia ja yksittäisiä, ei koiraa rasittavia, ja kunhan se ei ois ku väliaikasta. Meijänki ryhmässä on ei-niin-tyypillisiä rotuja ollu joskus, ja kyllä se onnistumisen kokeminen on jotenkin ihan eri luokkaa ku automaattirotujen kanssa :D Nyt joku varmaan älähtää ku menin sanomaan automaattirotu. Siis eihän mikään rotu automaattisesti agilityrataa suorita, mutta osalle roduista asiat vaan on helpompi opettaa ku ei tarvi esmes taistella koiran mielenkiinnon ja palkkautumisen ym. puolesta. Siun pitää vissiin keskittyä toistojen laatuun, jos Keena ei kestä toistoja. Miun koirat kestää aika paljonkin toistoja, mutta minä ite en kestä :'D Turhaudun jos ei muutaman toiston jälkeen joku asia suju, ja turhautuminen siirtyy koiraan.
PoistaHyvä teksti!
VastaaPoistaMulla on nyt agilityn harrastamisen jatkaminen hieman vaakalaudalla, ryhmään pitäisi hakea, mutta toisaalta kesken hallikauden tulee sterkkaus/kuvautus eteen, tulee taukoa väkisinkin, joten päätin olla hakematta halliryhmään, tuskin otan avaintakaan ja maksan hallimaksua. Oon 1x viikossa käynyt treeneissä, ehkä joskus 2x, mutta aika vähän määrällisesti. +ei tiedä mitä ell sanoo luustosta, jos tulee tilanne, että ei voida jatkaa, niin sitten ei jatketa ja haetaan koiralle sopivampi harrastus ja jätetään agility. Tiedän, että ihmiset leimaa mut nyt huonoksi omistajaksi, kun en ole kuvauttanut koiraani aikaisemmin (sätin tästä itseäni kokoajan ihan tarpeeksi), se ei ole vain niin mustavalkoista ja olen odottanut koiran kehittymisen loppumista ennen minkäänlaisen hyppäämisen sun muun aloittamista, keskittyin enemmän siihen tottelevaisuuteen.
Katsellaan miten jatketaan, mutta nyt päätin, et pidetään ell reissuun asti taukoa ja katsotaan jatkoa sitten, kun tiedetään enemmän.
Pitkä tauko tekee tosi hyvää, älä hätäile :) Eikä koskaan oo liian myöhäistä kuvata koiraa. Mä kuvautin nämä parivuotiaina, kun olivat kehittyneet riittävästi ja aloteltiin siinä agilityä samaan aikaan.
PoistaMua hävettää älyttömästi myöntää että mekin ollaan alotettu siitä kotipihalla pöllöilystä. Se ei onneksi ikinä mennyt niin pitkälle, että hypyttäisin koiralla älyttömiä hyppyjä. Mulla oli kuitenkin jonkinlainen järki päässä ja niillä estekorkeuksilla joita me hypittiin oli ihan vain 10-15cm. Ja se kotipihapöllöily oli meidän kohdalla onneksi vain sitä, että koira kiertää leikkimökin, puskan ja hyppää 2 hyppyä ja taas kierretään puuta ja tolppaa ja jotain rc metrin putkea... Eli ihan ok meininkiä, mutta silti jätän sen mietimättä pois Wiin kohdalla. Tota puskien kiertämistä ja puiden kiertämistä tehdään vieläkin aktiivisesti milloin missäkin molempien kanssa, ja se on ihan hyvää treeniä, tai tosi hyvää treeniä agilityä ajatellen.
VastaaPoistaMeillä just tuli uudet ryhmät ja siellä on pari penturyhmääkin mihin oli kamala tunku alle puolivuotiaiden koirien kanssa. Joo ihan kiva että tyypit tekee ja harrastaa hömppää pentujen kanssa, mutta mä en henk.koht. todellakaan lähe sellaseen rahanhaaskaukseen. Ihan yhtä kivaa tekemistä on kun kasaa oman porukan ja treenaa vähän katsekontaktia ja paikalla oloa, koska sitähän se pentu"agility" pitäisikin olla. Puolivuotiaan kanssa on vielä pitkä matka, kun päässään edes sinne oikeille esteille ja isoilla roduilla vielä pidempi. Ei sitä musta voi vielä agilityksi kutsua.
Wii ei ole koskenut agilityesteisiin vielä ollenkaan, eikä se sinne vielä pitkään aikaan pääse. Enkä mä ole Helmiä pilannut sillä, että alotin sen kanssa agilityn vasta puoltoista vuotiaana. Osasin tehdä oikeita asioita ja luoda hyvää pohjaa, vaikka mitään en lajista tiennyt. Mutta jokaisen oma asiahan tämä on, millon haluaa alottaa, eikä hyvää agilitykoiraa saa aloittamalla nuorena. Jos halua ja tahtoa on niin mitä vaan voi saavuttaa.
No ei kuulosta pahalta tuo teidän kotiagility, meillä kotiagility tai pikemminkin kotihypytys oli ihan hurjaa sillon joskus. Jep, tulevaisuudessa ehkä itsekin vain hakeutuisin pennun kanssa hallille muuten vaan hengaamaan, mutta en maksais ihteeni kipeeks jostain sellasesta jota voi ilman rahanmenoaki harjotella. Me alotettiin agility likkojen ollessa parivuotiaita, ja hyvin on keretty 2,5 vuodessa opetella asioita. Meilläki oli tokopohjat niin hyvät että hallissa toisten koirakoiden keskellä työskentely, sivussa odottaminen, luoksetulo ja paikallaanolo, palkkautuminen ym. oli jo ihan arkisia asioita. Auttoi tosi paljon agilityn alussa ku oli perusasiat hanskassa.
Poista