5.12.2018

Syysmussukat



Kukkuluuruu! Syksy meni, talvi tuli. Laumanjohto palasi matkoiltaan lokakuussa, ja sen jälkeinen elo Suomessa onkin ottanut voimia. Ikiauringon jälkeinen pimeys on tehnyt sen, että tämä lauma on nukkunut kellonympärystä ja mihinkään ylimääräiseen ei oikein ole jaksanut ottautua, tai ainakin se on ollut kauheeta pakkovääntöä.

Matkustelun jälkeen mielessä jylläsi ja pään täytti hetkellinen ymmärrys siitä, miten pienessä kuplassa sitä ihminen elää arkeaan Suomessa ja miten paljon ihmiset valittavat niin mahdottoman pienistä asioista. Puhumattakaan siitä, miten suomalaiset jaksavat puuttua niin pieniin asioihin, jotka ehkä näin hyvän elintason populaatiolle tuntuu maailman suurimmalta asialta. Kun ei ole isompia murheita elämässä, niin sitä paatuu sitten valittamaan pienistä asioista. Matkustelussa on se hyvä puoli, että sitä näkee asiat aivan eri tavalla ja antaa aivan eri tavalla painoarvoa asioille kotimaassa.

Melkein harmittaa niiden puolesta jotka eivät matkaile. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti niin hurjia asioita, ettei me suomalaiset edes osata ajatella, miten rankkaa arkea muualla tällä pallolla eletään. Toki tämä tunne ei kestä ikinä kauaa. Sitä on hetken valittamatta, ja sitten sitä taas paatuu samaan elämään mitä on elänyt koko elämänsä. Mutta kyllä se kannattaa, nimittäin törsätä rahansa matkailuun.

Arki kaikkine to do -listoineen, aikatauluineen ja tavoitteineen iski vasten kasvoja heti Suomeen palattua. Kauheesti kaikkee. Iski sellanen koira burn out, koska olen niin kiinni kasvanut seuratoimintaan ettei mulla enää riitä antaa itsestäni kaikkea tälle seuralle. Inhoan sitä, että täytyy antaa itsestään vain 90%, koska silloin muut eivät näe mihin oikeasti pystyn ja mitä oikeasti voin tehdä asioiden hyväksi.

Olen aina ollut samaan aikaan tosi vaativa että armollinen itselleni. Jos tunnen että pystyn ja jaksan, niin taatusti teen. Jos taas tunnistan itsessäni levon tarpeen, niin annan itselleni lepoa. Ensi vuodelle vähennnän roimasti osuuttani seuratoiminnassa. Vuositolkulla ei vaan jaksa tällasta "kakkostyötä".

Kun lähes päivittäin joutuu hoitamaan metatöitä. Ajattelemaan, aikatauluttamaan, huolehtimaan, kyselemään, vastailemaan. Ja sen lisäksi konkreettisesti mennä, tulla, tehdä, hoitaa asioita, hoitaa tapahtumia. Ja kun en edes ole ainoa joka on joutunut tällaisen työtaakan alle. Hommat kasaantuvat muutaman ihmisen harteille, vaikka seuratoiminta edellyttäisi että jokainen hoitaisi jopa enemmän kuin oman osuutensa. Kun osa hoitaa velvollisuutensa rimaa hipoen, jää muutamalla aktiivisimmalle ihmiselle valtava työmäärä. Omien koirien omatoimitreenaamiselle ei todellakaan ole jäänyt aikaa, vaikka saisin käyttää hallia ihan niin paljon kuin ennätän. Kaksi kertaa olen tainnut käydä tänä vuonna omatoimitreenaamassa.

Anycase, ensi vuonna en enää ota osaa hallitukseen, ja koulutan agilityryhmää yhdessä toisen kouluttajan kanssa. Minulla on vain yksi koirakkopaikka, joten vuorottelen koiria viikkotreeneissä. Jospa nyt saatais omatoimitreenattua enemmän? Pitkästä aikaa vuosiin meillä ei tänä syksynä ollut ollenkaan paikkaa viikkoryhmään enkä kouluttanut. Sen sijaan vetäisin toisena kouluttajana pentukurssin, mutta se olikin lyhyt kurssi. Ihan virkistävää, ja tällainen pieni tauko vaan tarvittiin joten se otettiin.

Ei saunaa ilman koiria.
Kisattu on kuitenkin. Mölleissä kävästiin hakemassa nolla ja kolme ei niin virheetöntä suoritusta. Virallisissa kisoissa Caramel teki hienon ja nopean nollaradan. Joukkue-piirinmestaruuskisoista nappasimme hienosti 4. sijoituksen.

On me myös valmentauduttu peräti kahden valmennuksen verran. Valmennuksista käteen jäi hyviä vinkkejä. Meidän pitäisi jatkaa target-palkkaamista, jotta koirien irtoamista saataisi edistymään ja pääsisin palkkaamaan koiria nopeudesta enkä pysähdyksissä. Normaalisti kun namipalkkaan ne, hidastan itse vauhtia pysähdyksiin saakka ja koirat tekevät samoin. Sitten ne saavat namipalkan pysähdyksissä. Targetilla palkatessa pystyisin vain huutamaan vihjesanan JES, jolloin koirat saisivat juosta targetille ja palkkautua nopeudesta. Lisäksi minun on käytävä itseni kanssa vakava keskustelu kisapuomin suhteen. Kisoissa katson sormieni läpi koirien puomin loikkaisuja. Eivät ne siinä pysähdy. Ne hidastavat mutta eivät pysähdy. Eli jos oikeasti haluan että koirani joskus tekevät pysärin kisapuomilla, en voi enää ikinä päästää niitä jatkamaan rataa jos ne loikkaavat tuossa. Jos ne loikkaavat, puomi on uusattava. Olen inhonnut tätä uusaamista ja puhunut sitä vastaan, mutta valmentaja sai myytyä idean minulle. Pakko alkaa vaatia puomilta virheetöntä suoritusta. Tiedän, että kisavireisten koirien opettaminen tähän tulee olemaan loppuelämän projekti, mutta mikäs tässä opetellessa, kun kaikki agilityyn liittyvät tavoitteet on jo about saavutettu.

Jennyn ja Savun visiitti tänne meille peruuntui tältä syystalvelta, joten katsotaan asiaa uudelleen keväämmällä. Kisselle ja Savulle kuuluu tosi hyvää, molemmat ovat oikein loistavia perhekoiria. Kisse on loputtoman ihmisrakas, jopa omaan makuuni vähän liian ihmisrakas, jos niin nyt voi sanoa. Se on lasten kanssa aivan huippu, samoin kuin Savukin. Kissen kynsivamma, joka sattui joskus kesän lopussa, parantui hyvin. Poistetun kynnen tilalle kasvoi normaali kynsi. Savu taas on käynyt rallymölleilemässä hienolla vireellä.

Kisse aloitti karvanvaihdon ensimmäistä kertaa ikinä. Se ei ollut aikaisemmin oikeastaan tiputtanut kunnolla turkkiaan. Se on nyt tosi pienen näköinen, ja sen ilmekin on aivan erilainen kun kauluskarvat ovat pudonneet. Kisse ei vieläkään (onneksi) ole oppinut liiaksi käyttämään ääntään. Sen haukkuminen kuulostaa aina yhtä omituiselta, koska emme ole tottuneet sen ääneen. Se on hyvä vahti maalle. Se haukkuu uskottavalla äänellä, kuin saksanpaimenkoira konsanaan, jos se kuulee tai näkee jotakin huolestuttavaa. Hassua, miten noin ihmisrakas koira voi samaan aikaan olla noin totinen vahti. Kyllä sen äänen kuultuaan hiipparit miettivät kahdesti viitsivätkö mennä itseään rei'ittämään. Eiväthän ne tiedä että vastassa on tollanen pusukoira.

Kisse kunnon talvikarvassa juuri ennen karvanlähdön alkua.
Likat saivat melkein viikon verran nauttia shelttiseurasta, kun Aku-sheltti oli meillä hoidossa viikon ajan. Voi miten tuollainen shelttiäinen olisi ihana itselläkin. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa, jos rodun terveystilanne ei ainakaan huononnu. Toisaalta, jos joskus maailmassa törmäisin vaikkapa sheltti/bc risteytyksiin ja olisin koiraa vailla, en tiedä voisinko vastustaa? Näin mahtavien koirien kanssa kun on saanut kasvaa, se jättää kyllä jälkensä...

Caramel ei voinut ottaa osaa KPSH:n mätsäricupin viimeiseen mätsäriin, koska se sairastui gastroenteriittiin. Tästä lisää omana postauksenaan. Carahan oli jo 3 parhaan joukossa, ja sittemmin 5 parhaan joukossa kun emme päässeet reissun takia mätsäreihin kerryttämään pisteitä, ja nyt viimeinenkin mätsäri meni sitten sivu suun. Olisi vielä ollut sellainen tuomari joka tykkää paljon Carasta. No can do.

Muuten ei uutta meille. Tytöt on kunnon talviturkissa ja Mel kasvattaa rottakokoelmaansa. Mel on nyt löytänyt sisäisen noutajansa, sillä se kuljettelee leluja suussaan enemmän kuin nuorempana. Se tietää saavansa sitä enemmän kehuja, mitä useampi lelu sillä on suussaan. On hauska seurata, kuinka se etsii mahdollisimman monta lelua ja yrittää saada ne kaikki mahtumaan suuhunsa samaan aikaan.

Kamera ei ole nähnyt päivänvaloa kuukausiin, joten pahoitteluni meitä instassa seuraaville lukijoille - postaus sisältää samoja kuvia kuin iigeessä.

2 kommenttia:

  1. Kiva kun teistäkin kuuluu! Syksy meni kyllä tosi nopeasti ja marraskuu ihan sumussa. Treenaamassa kyllä käytiin, mutta muuten on vaan laiskoteltu. Sumunen pimeys lisää kestoväsymystä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ehkä tällanen hetken rauhottuminen tekee ihan hyvää nykyajan jatkuvan hyrräämisen keskellä :D

      Poista

Kirjoita asiallisesti niin saat äänesi kuuluviin.