Hymy hyytyy

Riemupaimen on täällä taas...! Hymy takas nyt!

Vähemmästäkin. En muista, milloin oon viimeks ollu niin raivona, tuskissani, väsynyt ja turhautunut kuin junamatkalla takaisin Kajaaniin. Normaalisti tykkeen junailla ja niin tykkee koiratkin. Tällä kertaa kaikki oli muuten OK, mutta mulla itelläni oli niin paljon tavaraa mukana, että matka hankaloitui todella paljon... En ole mikään valivinivikiväyh -ihminen, mutta nyt kerrankin tahdon räyhätä. Ohittakaa jos ette jaksa lukea muutamalla ärräpäällä korostettua tuskatekstiä.


Tytöt matkasi tuttuun tapaansa junamatkan nukkuen sikeästi ja katsellen tyynen rauhassa konnaria, siivoajia ja ohikulkevia ihmisiä. Ihana miten nätisti ne osaaki olla ihmisten ilmoilla, olin oikeestaan vähä ylpee nuista.

Muttamutta. Jo se, että ensinnäkin päästiin koko junaan, oli työn takana. Tavaroiden raahaaminen aina lipunostosta raiteille vievien portaiden yläpäähän saakka jalat tutisten taakasta ei ole sitä mukavinta puuhaa. Kun sitten lemmikkivaunun ovet eivät auenneet, huusin jo sisäisesti ilkeitä sanoja veeärrää kohtaan. Lemmikkivaunuun piti kiertää toisen vaunun kautta, tädää. Ja se teki vähintään 30m lisää matkaa lähes halvaannuttavien laukunhihnojen kanssa, jotka hiersivät olkapäitäni auki sahautuen aina luuhun saakka.

Eihän siinä muuten mitään jos joutuu vähän kiertelemään toisen vaunun kautta, mutta mulla oli varmaan (siis vähintään) 70kg edestä tavaraa, ja olen aika hento tyttönen ite. Sain käyttää kaikki voimani siihen, että sain sen rkeleen täyteenahdetun matkalaukun kannettua junaan. Ehei, sitä laukunpahasta ei todella oo tarkotettu kantaa niinku reppua. Sen terävät, nyloniset, ohuet hihnat painoivat harteita. Painava, sekin täyteen ahdettu tietsikkalaukku ei auttanut asiaa, saatika yksi painava säkillinen ruokaa ja yksi jättikassi kaikenlaista tavaraa kuten kattilaa, kameraa ja muuta kotihärpäkettä.

Ensi kerralla pakkaan niin, NIIN vähän tavaraa mukaani, olin sitten lähössä vaikka loppuelämäkseni kotiseuduille, koska ei siisus että notta sitä tavarata oli niin ristuksen julmetusti, kun lähin kotoa. Oli sitä paljon jo tullessa, mutta ei sentään niin että sain taistella viimeisetkin voimanrippeet kantaessani tavaroita kämpille. Äiskä pakkas vähä ruakaa mukaan ettei laps niänny näläkään näläkämaassa. Ja otin ite taas ihan liikaa vaatetta mukaan ja joululahjat ja muut kotijeehärpäkkeet niin kyllähä siitä kertyy kummasti lastia.

Päästiin vaivoin pois junasta, ja olisin maksanut mitä vain jos joku ois myyny mulle pulkan. Tai vaikka tarjonnut kyydin 100m päähän kämpille. Kokeilin aika montaa eri tekniikkaa, kuinka pakkaan tavarat ja koirat mukaani niin, että saan ne kannettua sen 100m matkan kämpille. Käveltiin puolen metrin sääliaskeleilla kotia kohti, ohikulkijoiden kummastelevien katseiden saattelemana minä puuskuttaen raihnaisena ja tulipunaisena kantamusteni ja koirieni kera. EI SITTE TULLU MIELEEN AUTTAA KENENKÄÄN?? Eei.. kaikillahan on niin kiire...

Kiksu sai yliannostuksen riehumista...

.. ja tilanne vaihtui ihmisrääkkäykseen.

Tää junareissu viimein todisti sen, että mä en jää
tänne suomalaisten mä-en-auta-ketään-enkä-puhu-vieraille kulttuuriin, vaa mää lähen amerikkaan kasvattamaan koiria ja heppoja omalle söötille maatilalle. Karskia ja ronskia nuortamiestä vasta armeijasta päässeenä käveli niin reippaana ohitse, eikä KUKAAN tahtonut auttaa pientä ihmistä, joka oli itse triplasti pienempi kuin tavaralastinsa. Siinä sitte kun saatiin hyvä vauhti viimein, sinkos Cara kauheeta kyytiä ojaan vääntämään ripulit. Töristeli siinä aikansa minä laskien sekunteja, etten vimmastuisi rukkaraukkareppana koiralleni joka ei voinut mitään itselleen, minä odottaen silti kärsivällisenä jokaisen sekunnin aiheuttaessa suunnatonta kipua harteissani. Raahasin loppumatkan laukkua maata vasten viistäen koirat siihen sidottuina. Pääsin rappuun. Naapuri syöksyi auttamaan kuolevaa minääni kantamusteni kanssa, ja pääsin <heart>kotiin</heart>. Sain kokea sen tunteen kun ihan oikeasti v i t u t t a a. Aidosti. Mutta päästiin perille. Hartiat turvoksissa, kädet arkana ja mustelmilla, selkä lukossa. Kyllä tämä tästä ehkä.

Ne datistaa.

Muuten meillä on lähtenyt jälleen kivasti käyntiin tämä kaupunkielämä, ellei minun kosketuksen arkoja hartioitani lasketa mukaan. Koirien ohituksissa hieman jännätään, mutta ahkeralla kontaktin vahvistamisella päästään parempiin tuloksiin ajan kanssa. Kontaktin kyllä saan tosi hyvin, kunhan sitä älyän vaatia oikeaan ajankohtaan ENNEN kuin noista kumpikaan kerkeää inahtaa vastaantuleville koirille.

No, tänään lauantaina 5.12.1. (hups joulu meni jo..) käytiin Essin luona kyläilemässä. Ihana huomata, mite rennosti tytöt osaa ottaa vieraassa paikassa. Ei menny kauaa ku nuo rellotti sängyssä tai lattialla ja nukkuivat sikeää unta ku me datisteltiin Essin kans joulutorttuja ja glögiä maiskutellen kaks ja puol tunteroista. Huomenna mätsärit, jos ei oo pakkasta -20C. Isot mätsit tulossa, koska Tamminäyttely on ensi viikolla, joten porukkaa tuolla riittää taas melkosesti... Lähetään hakemaan ees punasia nauhoja, ellei taas tuu joku yllärisijoitus. Kattoo ny mite koirat esiintyy näyttelypuudelien
seassa.
Ei kuvia, kerrankin. <--No sehä nähtiin taas... Uusi kamera saapuu maanantaina, niin pääsen koeajamaan sen. D40 jää siis eläkkeelle, ja tilalle tulee... No, sen näkee sitte.

VAROITUS! Seuraavat kuvat sisältävät eläinrääkkäystä. Varmista 48 tunnin vilkaisutestillä, jotta varmistut, ettet ole yliherkkä seuraaville kuville! Onneks nää kuvat tuo hymyn takas suupieliin.

Vähä jos vaivautunut.

Hampuusi miettii elämän tarkoitusta.

Mua rääkättii. Soitan äiskälle.

Mulla on paha tapa aina muunnella postauksia julkaisun jälkeen. Saatan lisäillä niihin jotain tai poistaa niistä jotain. Oonkohan muuten ainut, jonka mielestä tää Bloggerin kuvien asettelu on ihan kuusikosta? Kuvat sinkoilee ihan miten sattuu. Onneks html-puolelta saa jollain tapaa edes korjailtua, mutta ei silti täysin, tai sit pitäs ymmärtää enemmän nuitte hooteeämällien päälle. Rasittavaa jos yrittää ahtaa monta kuvaa jotenkin nätisti ja järkevästi, niin ei onnistu.

                                                                            Moi oon Karkki-Queen yksvee seittemänkuukaut.