Lätinää menneistä

Run away, far away, escape from bad bad world.

Mmh, en sitte osaa vissiin jättää nuita koirien lisääntymiskeskusteluja pois päiväjärjestyksestä, vaikka melkonen latenssikausi oliki tässä välissä ihan tietosesti. Tuntuu, että aina ohjautuu kuin kohtalon irvailemana kaikkiin keskusteluihin, joissa puidaan sitä, millä pentueella on oikeus olla olemassa ja minkä ei pitäisi koskaan olla syntynyt. Kaiken maailman vahinkopentuja ja kaikenmaailman harkittuja rotukoira - ja seropipentueita. Ja sitten kun sinne asiallisesti sanoo oman mielipiteensä, pääsee itsekin arvioinnin kohteeksi ja Sani haukutaan taas huonoksi koiraksi jonka ei koskaan olisi pitänyt lisääntyä. Nyt minut varmaan tuomitaan ihmiseksi joka ei kestä kritiikkiä, koska nostin tämän asian esille. En nostanut tätä esille siksi, että sain tänään lukea asiattoman kommentin Sanin käyttämisestä projektissani, vaan lähinnä haluan koota ajatuksia pidemmältä aikaväliltä yleisesti näihin puuhiin liittyen, kun oli tässä III Maailmansota eräässä yhteisössä pennutukseen liittyen (ehkä siksi näin unta vastikään että Suomessa oli sota. Se tuntui järkyttävän todelliselta unelta, mutta nyt ei mennä uniaiheisiin.), niin jälkikäteen näistä nyt tässä jauhan ja kokoan ehkä omiakin ajatuksiani pitkästä aikaa normaalin arkielon ohessa...

Ja jos joku ei siedä tällaista lätinää menneistä ja yleisesti pentuprojektiini sekä koirien lisääntymiseen liittyen, niin tämän postauksen voi ohittaa, näitä ei tule muutenkaan kovinkaan usein, joten koettakaa kestää ne, jotka seuraavat vain meidän normaalia arkielämistämme...

Toisaalta minähän janoan saada kuulla hyvät ja huonot seikat projektiini liittyen ja oppia aina vain enemmän näihin liittyvistä asioista aina genetiikan laeista yhdistelmävalintoihin ja pentujen muuttamiseen pois pentulaatikon suojista, mutta miksi nämä asiattomuudet pitää laukoa julkisesti? Okei, olin sivuaihe projektini kanssa monen muun seropipentueen rinnalla joukkolynkkauksessa erilaisia pentueita vastaan.  Kukaan ei sittemmin enää mitään kommentoinut meihin liittyen, mutta tämä feikkiräyhääjä joka meidät mainitsi, kummastutti. Hänen nyt vain piti saada turpansa aukaista toisella tunnuksella, eikä voinut omalla tunnuksellaan asiaa sanoa. Kirjoitustyylistä ja eräästä toisesta seikasta ja kirjautumisajankohtia toiseen tunnukseen vertaamalla tunnistan kyllä tyypin, ja hieman olen taas ihmeissäni että mistäs moinen lynkkaus yhtäkkiä... Meno foorumeilla voi joskus olla todella hurjaa.

Hassua. Eivät mitkään sanat vahingoita minun ylpeyttäni minun kasvattejani kohtaan. Sanat vain laittavat minut miettimään, miksi ihmiset eivät osaa esittää asioita kauniisti. Onko ihmisellä alun alkaenkin tarkoitus loukata toista, vai mistä se tarve kumpuaa? Eikö peruskoulussa opeteta käytöstapoja ja sitä, kuinka pitäisi esittää asiat toiselle niin kuin itsekin haluaisi asiat itselleen esitettävän? Miksi pitää puuttua jopa sanojen taivutusmuotoihin, jos ei muuhun voida puuttua? Että väännetään väkisinkin toisen lauseet väärinymmärrettäviksi ja nimenomaan ymmärretään tarkoituksella väärin? No, olipa vaikka minkälainen "kotisessemuffiseropikarvakasa", niin Sampura on silti hienompi karvakasa kuin yksikään sen keskustelun koira. Menee oikeasti yli ymmärryksen, että vain tuo yksi ja ainoa ihminen aina jaksaa mollata Sania niin turhaksi olennoksi jolla ei olisi mitään annettavaa jälkeläisilleen. Minusta tulee äititiikeri, jos koiriani lynkataan asiattomasti.

Voisin taas puhua tästä aiheesta ikuisuuden. Mutta mitä enemmän puhun, sitä enemmän se herättää ihmisissä kysymyksiä. Onneksi kirjoitin joskus kattavan tekstin blogini syövereihin. Aatemaailmani. En pärjäisi ilman sitä, ja minulla on kopiot tuosta tekstistä, jos sille joskus kävisi jotain. Olen muokannut sitä hyvin hyvin paljon.. Siinä on enää säväys siitä, mitä se oli reilusti yli vuosi sitten. Ihmiset muuttuvat, jotkut eivät. Minä muutun, koska minulla on halu muuttua, edetä aina kohti parempaa ihmisyyttä ja tekoja sekä valintoja. Imea tietoa itseeni. Olen oppinut ja kehittynyt paljon kohta melkein kahdessa vuodessa. Kertasin genetiikkaakin yksi ilta vain oppimisen halusta. Ja edelleenkin on ihan hirveästi opittavaa.

Saatan olla hieman ylpeä siitä, että olen muuttunut ihmisenä näin paljon. Ja olen huomannut, kuinka paljon paremmin tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa, jopa niiden, joiden kanssa ennen olin vihamies. Rento, hyväksyvä ja asiallinen keskustelu ja asenne auttaa kummasti ja saa ihmiset katsomaan itseäsi paljon paremmassa valossa. On mukava turista hyvässä hengessä, ilman että on mitään pahoja aatteita toisista ihmisistä. Ja minä en ole pitkävihainen, inhoan vuosi toisensa jälkeen jatkuvaa kyräilyä. Haluan unohtaa ja olla sujut kaikkien kanssa kaikesta mahdollisimman pian.

En olisi tiennyt, mihin sitä ryhtyi joku parisen vuotta sitten, kun tätä projektia alkoi suunnittelemaan. Ensin hehkuttelin netissä, kuinka aion teettää sekarotuisella Sanillani pennut, ja kuinka Sani saa pentuja kesällä. Julkisesti. Uskomatonta, että luulin ihmisten tulevan onnittelemaan ja taputtamaan päätä. Sain yllätyksekseni ja kauhukseni vihaisia kommentteja siitä, enkö aio tutkituttaa koiraani. Mitä? Ehen, Sanihan on aina ollut terve koira, ja sehän juokseekin pian, ei tässä kerkeä enää mitään sellaisia.. Onneksi muutamat ihmiset osasivat puhua taidokkaasti, ja muutin suuntaustani hyvien perustelujen alla. Kuvautin koirani ja pohdin jo hieman monipuolisemmin yhdistelmää muutenkin kuin koirien rakenteen ja koon puolesta, vaikka en vieläkään osannut katsoa yhdistelmää paljon sen kummemmin. Asetin rajoja sieltä sun täältä, mitä nyt satuin lukemaan että mikä on OK ja mikä ei. Asetin ihmisten puheiden perusteella rajat esimerkiksi luustokuvien tuloksille, miettimättä sitä sen kummemmin itseni näkökulmasta. Kuviin mentiin, rima alittui ja petyin. Teetin silti sinnikkäästi pentueen. Jälkikäteen ymmärsin, että en totellut omia rajojani, mutta tajusin, että yhdistelmät ovat kaikkea muutakin kuin yhdet luustokuvat. "Paskasta ei saa hiottua timanttia" on silti edelleen vakiolausahdukseni jota lainailen alituiseen, ja rajansa kaikessa.

Ajattelen, että yhdistelmässä on aina erilaisia tekijöitä, joista yhteen ei saisi takertua liikaa, ellei siihen ole erityisen hyvää syytä. Kummankin vanhemman puolelta katsotaan tekijöitä kuten luonnetta, käyttötuloksia, rakennetta, terveyttä johon sisältyy luustokuvien lisäksi perinnölliset sairaudet, suvun terveys, allergiat.. lista on loputon. Näiden lisäksi tarkastellaan kokonaisuutta, jos uros ja narttu yhdistettäisi toisiinsa. Kuinka nämä kummankin osapuolen tekijät sopivat toisiinsa? Rakenne? Käyttötarkoitus? Luonteenpiirteet? Terveys? Kokonaisvaikutelma? Mitä yhdistelmällä haetaan? Onko yhdistelmälle kysyntää? Onko pentueelle sopiva ajankohta? Oma taloustilanne? Onko juoksuhäiriöisyys hylkäävä tekijä? Eikä tässä varmasti vielä kaikki.

Mitä saadaan aikaan, voidaanko olla varmoja tuloksesta? Puhdasrotuinen vanhempi periyttää pentuihin ominaisuuksia 50%. Jos partnerina on sekarotuinen koira, tämä seropi voi antaa vain max. 25% tiettyä rotua itsestään jälkeläisilleen, koska sen täytyy kantaa väh. kahta rotua ollessaan sekarotuinen eli 50/50, joten siksi tulee vain 25% perintöä pennuille kummastakin rodusta. Silti jälkeläisten pienin (esimerkkinä vaikka 10% osuus noutajaa) voi antaa ominaisuuksia jollekin jälkeläiselle. On kyse prosentuaalisista todennäköisyyksistä. Ja jokin sairaus voi silti riivata jotakin jälkeläistä jossakin elämänvaiheessa, vaikka vanhemmat olisivat terveitä. Kantavatko vanhemmat kuitenkin jotakin sairautta resessiivisenä?

Jos kummankin vanhemman kaikki muut tekijät ovat OK, ja vain toisen vanhemman yhdessä tekijässä, esimerkkinä nyt siinä luustossa, tarkennettuna lonkissa, on mainittavaa, ei yhdistelmä voi olla niin tuomittava kuin se joidenkin sinnikkäimpien mielestä on. Se kertoo ahdaskatseisuudesta, kun ei nähdä kokonaisuutta. Siitä, että aina on pakko löytää jokin heikkous johon tartutaan, ja unohdetaan kaikki muu. Aivan sama vaikka 90%:sti yhdistelmä olisi hyvä, mutta jos lonkat ovat hieman liian huonot, on yhdistelmä syvältä. Tätä en käsitä, tätä mustavalkoisuutta. Pilottipentue on pilottupentue, jostakin täytyy startata. Tämä on oikeastaan elämäntapa, tietty reitti ja aate, jota kuljetaan ja jonka varrella opitaan jatkuvasti lisää, erehdytään, onnistutaan, tuskastutaan ja onnistutaan uudelleen.

Huominen päivämme
Asiasta toiseen. Siis niihin, joista minun piti tulla kertomaan. Hairahduin jälleen polulta ja kerroin jälleen siitä asiasta metritolkulla, mistä ei pitänyt avautua liiaksi. Hauska, että tämä taitaa olla minun pysyvä ominaisuuteni, eikä vain sattumaa, että jaarittelen. Kuitenkin, huomenna on valjakkoharjoitukset, ja en vieläkään ole keksinyt painoa noille vedettäväksi. Jotkut käyttävät rengasta - ei onnistu kaupungissa. Jotkut käyttävät ketjuja - ei onnistu kaupungissa. Jotkut käyttävät puunpalasta - voisi onnistua, mutta mistä hommaan puupalan, ja mitähän ihmiset katsoisivat, jos koirani raahaisivat perässään tukkea, rengasta tai ketjuja? (Essille ja suipponokille kun on matkaa jonkun verran, ja siinä matkalla tulee kummasti ihmisiä vastaan)

No, ainakin sen verran olen edes ajatustasolla edistynyt, että aion ommella C&C:lle vetovaljaat kotosalla seuraavan kerran käydessäni, jos vain on nylonia tarpeeksi. Tuo tyhjän ja vaarallisen pulkan vetäminen ei onnistu jatkoa ajatellen, se ei enää opeta koirille mitään, jos ne eivät pääse oikeasti vetämään jotakin. Ja toisaalta jos lisätään harjoitustaakkaa, tulisi valjaiden olla mukavat, muuten menee into koirilta tuohon uuteen harrastukseen. Ehkäpä lisätään ihan hieman painoa perään ja hankitaan vetovaljaat mahd. pian, silläkin riskillä että ei meillä koskaan tule olemaan Paimenvaljakkoa. No, ainahan valjaat voi myydä... Mutta en aio luovuttaa, meillä on vielä monta talvea aikaa treenata. Ja apua ja neuvoja saa konkareilta, kunhan osaa kysyä. Ja onhan meillä oppivaisia paimenkoiria, jotka oppivat varmasti ihan mitä tahansa, jos keinot ovat oikeat ja harjoittelemme sitkeästi.

Käytiin tänään lenksulla Sissin ja Moonan kans, ja kuvia tuli otettua ja ihan alkoi olemaan onnistuneita kun sain viimein säädettyä asetuksia kohdilleen. Siitä postausta huomenissa..
Kouluttelin äsken koiria kun oli jotenkin niin synkee fiilis. Tuli heti parempi mieli, kun koirat jakso temppuilla taas niin hyvin tuolla samaisella kahden neliön alueella, missä me niin monena iltana temppuillaan ja minä hihkun niin että kerrostalon paperiseinät kantavat kaikki riemunkiljahdukset ja kehut naapurienkin korviin. Luulevatkohan ne että olen hieman yksinäinen, kun temputan koiriani joka ilta?

Lidlin koiranherkut kelpasivat suipponokille, ja Caramel osaa nyt pujotella askelten välistä, ja Cicaro hypätä syliin. Ja kumpikin osaa nyt tanssia pysyen hyvässä tasapainossa takajaloillaan mukavan pitkän aikaa. Kiksu osaa hypähtää ja pyörähtää omatoimisesti tanssiessaan, vaikkei se sitä tee kuin joskus sattumalta. Tämän postauksen otsikkokin kerkesi jo muuttua, koska sivuseikka "koirien lisääntyminen" muuttuikin mystisesti pääaiheeksi ja koirien temppuilut jäivät kakkossijalle. Minun pitää kohta tehdä tähän väliotsikot, joten nyt on parempi jo lopettaa tämä postaus tähän. Ensi vkl tulee kotiseuduilta Savonmuaaalta vanhaa kunnon porukkaa Kajaaniin fiilistelemään vkl ajaksi, joten erilainen vkl tiedossa senkin osalta, jej!

Anteeksi tekstin sekavuus.. varmasti jossakin on jotakin bugia ja häröä ja virhettä. Korjatkaa, sanokaa. En jaksa tarkistella niin hyvin tänään kuin joskus. Ymmärtäkää ihmisen erehtyväisyyttä.
Lisään joskus videon tempuista, jos saan kyhättyä nuista jonkun koosteen joskus. SV miks jätit mut, MM ei editointi-ohjelmana oikein innosta... Premiere olisi kuulema yksi vaihtoehto, pitänee kokeilla sellaista.