Debyytti ykkösissä

Vain yhden kerran elämässään voi aloittaa kisaamaan virallisissa agikilpailuissa. Koira saattaa vaihtua, mutta ohjaaja on ja pysyy. Antoisa päivä on nyt ohitse ja jonkin sortin tavoite harrastusrintamalta samalla saavutettu. Me tehtiin se - me osallistuttiin viimeinkin virallisiin agilitykilpailuihin - ja päivähän oli erittäin onnistunut, joskin illalla armottomasta päänsärystä huomasi että taisi laumanjohtoa hieman jännittää! Tuomarina kisoissa oli H. Yli-Jaskari ja henkisenä tukena ja tsempparina oli myös kisaamassa veljeni tyttöystävä. Oli paljon mukavempi kisata kun oli joku jonka kanssa eläytyä kisatunnelmaan, joku joka kuvasi kisamme ja joku jolle pystyi nakkaamaan koirat hetkellisesti ja kysymään epäselvistä asioista. Kiitos siis vielä Harmaiden tassujen laumanjohdolle!

Kisapaikalle piti saapua tunti ennen rataantutustumista, koska piti mittauttaa armahat paimenet. Ja voi hyvä nauru sitä jännityksen määrää kun alettiin lähestyä kisapaikkaa, mä en siis tajua mikä mua ees jänskättää aina kaikissa koiratapahtumissa - kai niihin vaan lataa niin paljon tunteita? Ensin tuomari mittasi Kiksun. Tuomari ei muuta kuin sääti mittakepin medin ylärajalle ja käytti mittaa Kiksun sään päällä, mitan ja Kiksun väliin jääden reilusti tilaa - idioottivarma medi. Tuomari väläytti jopa että entäs jos Kiksu oliski mini. Vaan trikkipallo sai tuomion medi.

Saan vielä raahautua jatkossakin ajoissa kisapaikalle, koska eräs merlenvärinen rajatapaus aiheutti hämmennystä mittaavassa tuomarissa. Seuraavana mittauspöydälle siis Caramel, ja nyt viimeistään olin jännityksestä kankeana. Tuomari tuskin käytti mittaa Caran sään päällä, kun hän totesi Caran maxiksi. Hämmennyin ja kysäisin että oliko se tosiaan noin selkeä maxi. Tuomari totesi että voihan hän sen vielä mitata ja totesi että onneksi huomautin asiasta - Cara tosiaan on rajatapaus, siinä ja siinä olisiko se sittenkin medi.

Tuomari mittaili vaikka kuinka monesti, vissiin viidesti, saaden ainakin yhden kerran tulokseksi nippanappa medi, mutta useammin kuitenkin maxin korkeuden. Caran paksu niskakarva kuulema hämäsi häntä, ja minun pitäisi saksia koiran säkäalueen karvapeite ohuemmaksi jos mielin edes pienellä todennäköisyydellä saada sen jatkossa mediksi. Kiva kun koiralla on just nyt paksuin mahdollinen turkki. Koirat saivat kiitosta tuomarilta kun seisoivat niin kiltisti aloillaan - varsinkin Cara joka joutui seisomaan niin pitkään. Ja sehän tosiaan vain seistä töpötti ryhdikkäänä, ikävä mittauksen kannalta. Nyt jos joskus ois ollut aika pienelle luimuilulle, mutta kun ei.

Lienee sanomattakin selvää, että yritän kaikkeni jotta tuosta saisi medin... Eli valikoin seuraavat kisat pitkälti tuomarin perusteella. Olen erittäin pessimistinen sen suhteen että tuosta tulisi medi. Se on ainakin sentin tai kaksi liian korkea, minun reppana. Paljonkohan koirat painuvat iän myötä? Minähän saan sääntöjen mukaan mittauttaa tuon uudelleen vaikka jo 6kk kuluttua, eikös vain.

Koska Cara loikkasi maxeihin vaikka olin ilmoittanut sen medeihin, kisasimme ensimmäisinä koko kisoissa. Olisimme normaalisti kisanneet medien ekana niin että maxit olisivat olleet ennen meitä, mutta ehei, liian vähillä jännäreillä oiski päästy, vaan mitä vielä. Kisataan ihan ensimmäisinä. Ja ai niin, joko sanoin että ollaan treenattu vain medikorkeuksilla. Epäreilu tilanne koiralle, mutta päätimme yrittää maxiesteitä. Etenkin rengas ja muuri hermostuttivat - miten medikorkeuksiin tottunut koira handlaa nämä esteet? Entäs jos se alittaa maxikorkuiset esteet? Osaako se lukea estekorkeudet oikein? Onneksi olen vaihdellut estekorkeuksia pitkin treeniaikojamme erittäin matalista hieman normi treenikorkeuksia korkeampiin esteisiin. Koirat eivät siis ole oppineet luottamaan että esteet ovat aina medikorkeuksissa.

Kisat alkavat. Rataantutustuminen 5 min ja Cara autosta radalle. Yli-Jaskari oli suunnitellut erittäin simppelit radat. Vain 16 estettä ja pari peruspuolenvaihtoa. Kidding me? Tässäkö tämä. Vaan eräs koutsi sanoi joskus, että radalle ei koskaan saa mennä takki auki. Helponkin oloinen rata tulee aina ottaa vastaan haasteena. Ja minä päätin varmistella nopeuden menetyksenkin uhalla jokaisen esteen. Koira aloilleen, pari raaputusta, syvä hengitys sisään ja ulos ja ei kun menoksi, "tule!"



Caran A-agiradalla ei ollut mitään vaikeuksia. Paitsi aivan lopussa putken jälkeen jokin sotki Caraa ja se teki pienen koukkauksen oikealle. Kepit olivat hitain kohta koko radasta, muuten soljuimme esteeltä toiselle. Muistin radan ja olimme maalissa nollatuloksella, ajalla 41,63 s, etenemä 3,53 m/s, sijoitus 2/12 ja ensimmäinen LUVA!!

Cican A-agiradalla en ollut yhtä tarkkana, unohdin ohjata yhden hyppyesteen. Olin liian varma että koira menee sen, mutta hyppy ei ollutkaan aivan suorassa linjassa putken ja A:n välissä. Hypyn jälkeen tuli A-este. Kiksu ohitti hypyn ja meni A-esteen kontaktialueelle, mistä seurasi tietysti HYL. Äsh. Jos olisin a) ohjannut hypyn niin koira olisi hypännyt sen ja b) katsonut koiraa, olisin viimeistään hypyn kohdalla tajunnut ajoissa ettei koira hyppääkään estettä vaan aikoo kiertää sen, olisin kerennyt jarruttaa ja ohjata hypyn uudelleen saaden tästä vain kiellon eikä koira olisi ehkä kerennyt hipaisemaan A-estettä. Sorruin siis just siihen takki auki- virheeseen ja jätin koiran yksikseen. Koiran, joka ei taatusti mene yhtäkään estettä ellen ohjaa sitä tasan tarkkaan menemään sitä estettä.

Caran C-hyppärillä meinasin lopussa unohtaa radan, mutta pelastin tilanteen täpärästi muistamalla radan onneksi melkein samantien. Ja tajusin jopa karjaista koiralle siinä samassa että seisahtuu, vaikka ei tuo niin estehakuinen ole että se minun pysähtyessäni jatkaisi omatoimisesti esteiden ylittelyä omin lupinensa. Pelasin kuitenkin taas varman päälle ja kaahasimme radan loppuun yhdessä. Helppo rata tämäkin joka sisälsi myös pussin, kepit, renkaan ja pituuden. Caralle tältä radalta nollatulos ajalla 39,59 s, etenemä 3,46 m/s, sijoitus 3/10 ja toinen LUVA!!

Cican C-hyppärillä muistin ohjata jokaisen esteen ja koira eteni erittäin hyvällä tatsilla. Emme tehneet mitään muuta virhettä kuin haimme perinteisen keppivitosen. Koira unohti miten kepit mennään ja komensi minua niillä. Ilman perinteistä keppivitosta ois Kiksullekin tullut tästä radasta nolla. Kiksulle siis tältä radalta 5 rv, aika 50,46 s, nopeus 2,71 m/s ja sijoitus 3/9.

Ratojen välissä meidän koutsi kävi antamassa meille vinkkejä seuraaville radoille. En kuulema saa enää hyssytellä ennen keppejä, minkä tajusin itsekin vasta kun koutsi tämän sanoi. Treeneissä olen yrittänyt päästä tästä tavasta eroon, mutta kisoissa epävarmuus korostuu ja hyssyttelen kepeille. En saisi tehdä niin, koska koirilla ei muutenkaan ole liiaksi vauhtia, saatika kepeillä ainakaan. Kepeillä sorruin avustamaan Kiksua kädellä, koska olisin muuten saanut jankata keppejä uudelleen ja uudelleen niin pitkään että meidät olisi vihelletty pihalle. Jos koira komentaa minua kepeillä, ei auta kuin treenata niitä parempaan kuntoon muualla kuin kisoissa. Tai vaihtoehtoisesti ohittaa kepit ja ottaa suosiolla hylky.

Ekoista kisoista siis 2 LUVAa, kolme sijoitusta ja yksi hylky. Ei paha! Pelottava ajatus että Cara on enää yhden LUVAn päässä kakkosista. Tosin, seuraavilla radoilla täytyy riskeerata huomattavasti enemmän jotta saadaan riittävän nopea aika ja säilytetään silti nollatulos. Muuten jää sertit nopeammille. Tuomari kommentoi vielä palkintojen jaossa, ettei Caraa tainnut juuri haitata maxikorkeudet. No ei, mutta kyllä minä siitä silti medin haluan.

Jäin vielä talkoilemaan kisoihin kakkosluokan ratojen ajaksi kunhan ensin heitin huolellisen jäähylenkin likkojen kanssa niitä samalla ylistäen. Kotona me koko lauma otettiin heti kahen tunnin päikkärit, saunottiin iltamyöhällä LUVA-sauna kunhan ensin olin selättänyt armottoman sohvannurkkaan kaatavan jännityspäänsärkyni ja saunan jälkeen lattialla makasi erittäin onnellinen kasa väsynyttä koiranlihaa.

Mietin ennen videoiden saamista itselleni, että haukkuivatko koirat ollenkaan radalla. Miulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, tai en ainakaan pistänyt sitä merkille ratojen aikana. Videoita katsellessa huomasin että haukkuivathan ne ihan tavalliseen tapaansa. Vaan eivät ne onneksi olleet läheskään äänekkäimpiä ratojen suorittajia. Tuntuu että suurin osa koirista haukkuu agiradalla, ja siihen vissiin pitäis puuttua about samantien koiran agiuran alussa jos mielii saada radalle hiljaisen koiran. Vaan kaikki lisäboosti, oli se sitten haukkuminen tai muu, on meille hyvästä. Koirat eivät keitä haukkumisen takia ylitse mikä on erikiva juttu, joten haukkumista en koe ongelmana. Koska ne muuten ovat varsin hiljaisia eläjiä, niin suotakoon niille vapaus haukkua tässä yhdessä lajissa josta ne niin kiihtyvät. Ai niin, ihana kommentti tuli kisoista muuten-niin-tuikealle-minulle: "Sää oot yhtä hymyä!" ja olihan hymyilylle syytäkin, höhöö.

Kotia jo lähössä pitkän kisapäivän jälkeen

Ja koska nää nyt oli meijän ensimmäiset kisat, voisin listata itselleni muistukkeeksi risut ja ruusut radoilta niin tietää taas mihin pitää kiinnittää ensi kerralla huomiota.

+ varmat ja suht. nopeat kontaktit (ehkä meille sopisivat jopa juoksukontaktit?)
+ varmat ja nopeat keinut, näpäkät renkaat ja varmat pussit
+ kohtuullinen nopeus, vaikka pystyisimme nopeampiinkin suorituksiin
+ itseltäni ihan hyvännäköistä ohjausta, ja käytän viimein oikeita käskyjä keinulle (keiiinu), aalle (aa kiipee) ja puomille (kiikiikii)
- lähdössä aloilleen asettautuminen ei suju niin kuin treeneissä (koirat jännittävät kanssani?)
- kepit, oi kepit kepit kepit
- putkiin voisin irrottaa koirat kauempaakin, mutta täytyy ensin uskaltaa antaa koirille tähän riittävän usein mahdollisuus treeneissä jotta luotto riittää kisoissakin
- muista pitää katse koirassa ja ohjata jokainen este

Treeneissä korostetaan kevään aikana:

• keppien suorittamista
• putkiin irtoamista
• lähdössä malttamista
• mahdollisesti myös juoksukontakteja, jotta kontaktit saadaan nopeammiksi

LUVA-saunassa hymyilyttää. Höröhörö minkä väriseks Kipsan kieli jäi.