Triplanolla

... vaan eipäs kuitenkaan. ACE:n kisoissa lauantaina tehtiin kolme muuten puhdasta rataa mutta kepeillä taas kosahteli. Yritin ohjata pysähtymättä ja varmasti, ja koirat senkun komentaa. Cicarolleki ois tullu ensmäinen nolla, ja Cara vois olla kolmosissa riippuen siitä oisko nopeus riittäny riittävän korkeille sijoille. Uskomatonta mutta totta. Kouluttaja sanoi että vaikka joka este menis väärässä järjestyksessä - juokse ja ole varma. Se on pääasia. Millään muulla ei ole väliä. Näissä kisoissa harjaannutettiin minun psyykettäni.

Tuomareina ykkösissä oli Ruotsista Marianne Fernström oikein suoraviivaisilla ykkösille sopivilla radoillaan, ja kakkosissa Sari Mikkilä jo toistamiseen mukavilla, suht helpoilla radoillaan.

Olisin voinut monessa kohdassa varmistelun sijaan edetä selkeesti kovempaa. Ja kepeillä tein pois päin suuntaavia liikkeitä alun jälkeen. Vaikka minua neuvottiin etenemään kepeillä reippaasti, niin etenin monta kertaa jopa liian reippaasti. Pitäisi pikemminkin rytmittää ja säilyttää vauhti tasaisena.
Silti jäi hyvä fiilis kisoista. Me osataan teknisesti, mä oon nopea, mä hallitsin tosi hyvin kisahermoni. Jos vain kepit saatais yhtä varmoiks radanosana kisoihin kuin mitä ne on yksittäisenä tai joskus treeneissä radanosana, niin voila, ei meitä pysäyttäs yhtikäs mikään. Vaikka kivoja kisoja oiski nyt tulossa, en näe mitään järkeä törsätä niihin koska kepeiltä tulee satavarmasti joko virheitä tai hylky. Pidetään siis kisataukoa. Sinä päivänä kun kepit on meillä kisavarmat, tunnen itseni todellakin voittajaksi. Treenikaverin sanoin "Se on niiin lähellä."

Joka harrastuksessa tulee ylä- ja alamäkiä, epätoivon ja toivon hetkiä. Ja minä alan nyt olla epätoivoinen tämän keppiasian suhteen. Onneks on kannustavia treenitovereita ja kouluttajia, jotka aina vaan jaksaa tsempata eteenpäin. On vain hämmentävää kun saa niin paljon erilaisia ohjeita kuinka alkaa työstämään keppejä, ja koirieni olemuksiakin analysoidaan niin eri tavoin. Siinä missä toinen neuvoo rytmittämään äänellä ja/tai liikkeellä tai kävelemään tai hitaasti hölkkäämään vierellä, toinen neuvoo juoksemaan niin lujaa kuin lähtee, jotta koirat eivät luulisi minun olevan epävarma kepeillä.

Kestoa kestoa ja vielä lisää kestoa, sitä kai nämä kepit nyt meillä kaipaavat. Että koirat edelleen ottaisivat ekan välin varmasti ja eivät sen jälkeen keskeyttäisi keppejä. Ei toisessa välissä, ei puolivälissä eikä tokaviimeisessäkään välissä. Jos hiljennyn kepeillä, se on koirille vihje että nyt tuli virhe. Jos hidastan vauhtiani, se on vihje että nyt otetaan kepit alusta kun tuli virhe. Joten ehdottomasti minun pitäisi malttaa itsekin ohjata loppuun saakka samalla rytmillä - sekä äänellä että liikkeellä - ja antaa koiralle tilaa ja aikaa aloittaa kepit rauhassa. Heti keppien jälkeen palkkaamista tulisi vähentää, koska koirat alkavat odottaa palkkaa jo keppien lopussa nostaen katseensa jolloin kepit jäävät kesken. Palkkaaminen yksi este keppien jälkeen voisi auttaa. Eikä palkka ikimaailmassa enää tule minulta keppien kohdalla. Se tulee joko maasta namirasiasta tai kouluttajalta. Ja minä unohdan nyt käsien taskuun laittamisen keppien lopussa. Teen sen huomaamattani.

Uudet agipopot

Lupasin joskus itelleni että ostan kunnon agikengät itelleni palkinnoks kun oon jomman kumman koiran kans kolmosissa. No Inov8 X-talon -kengät oli nyt kisoissa tarjouksessa, joten koska kuiteski melkein tehtiin Caran kans kolmosiin oikeuttavat tulokset, niin mä sorruin ostaa paikan päältä tällaset tuliterät aksakengät. Näitä sai testata kisaradalla, joten C-hyppärillä kokeilin poposia. Painoa näillon alle 400g ja pitoa ihan loputtomiin. Heihei tekonurmella liukastelu tavallisilla lenkkareilla... Näis pitäs tarujen mukaan pohjienki kestää paremmin ku Salomonin Speedcrosseissa joita kans olin harkinnut agikengiks.